-
-
Notifications
You must be signed in to change notification settings - Fork 0
/
46589-8.txt
3950 lines (3271 loc) · 203 KB
/
46589-8.txt
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126
127
128
129
130
131
132
133
134
135
136
137
138
139
140
141
142
143
144
145
146
147
148
149
150
151
152
153
154
155
156
157
158
159
160
161
162
163
164
165
166
167
168
169
170
171
172
173
174
175
176
177
178
179
180
181
182
183
184
185
186
187
188
189
190
191
192
193
194
195
196
197
198
199
200
201
202
203
204
205
206
207
208
209
210
211
212
213
214
215
216
217
218
219
220
221
222
223
224
225
226
227
228
229
230
231
232
233
234
235
236
237
238
239
240
241
242
243
244
245
246
247
248
249
250
251
252
253
254
255
256
257
258
259
260
261
262
263
264
265
266
267
268
269
270
271
272
273
274
275
276
277
278
279
280
281
282
283
284
285
286
287
288
289
290
291
292
293
294
295
296
297
298
299
300
301
302
303
304
305
306
307
308
309
310
311
312
313
314
315
316
317
318
319
320
321
322
323
324
325
326
327
328
329
330
331
332
333
334
335
336
337
338
339
340
341
342
343
344
345
346
347
348
349
350
351
352
353
354
355
356
357
358
359
360
361
362
363
364
365
366
367
368
369
370
371
372
373
374
375
376
377
378
379
380
381
382
383
384
385
386
387
388
389
390
391
392
393
394
395
396
397
398
399
400
401
402
403
404
405
406
407
408
409
410
411
412
413
414
415
416
417
418
419
420
421
422
423
424
425
426
427
428
429
430
431
432
433
434
435
436
437
438
439
440
441
442
443
444
445
446
447
448
449
450
451
452
453
454
455
456
457
458
459
460
461
462
463
464
465
466
467
468
469
470
471
472
473
474
475
476
477
478
479
480
481
482
483
484
485
486
487
488
489
490
491
492
493
494
495
496
497
498
499
500
501
502
503
504
505
506
507
508
509
510
511
512
513
514
515
516
517
518
519
520
521
522
523
524
525
526
527
528
529
530
531
532
533
534
535
536
537
538
539
540
541
542
543
544
545
546
547
548
549
550
551
552
553
554
555
556
557
558
559
560
561
562
563
564
565
566
567
568
569
570
571
572
573
574
575
576
577
578
579
580
581
582
583
584
585
586
587
588
589
590
591
592
593
594
595
596
597
598
599
600
601
602
603
604
605
606
607
608
609
610
611
612
613
614
615
616
617
618
619
620
621
622
623
624
625
626
627
628
629
630
631
632
633
634
635
636
637
638
639
640
641
642
643
644
645
646
647
648
649
650
651
652
653
654
655
656
657
658
659
660
661
662
663
664
665
666
667
668
669
670
671
672
673
674
675
676
677
678
679
680
681
682
683
684
685
686
687
688
689
690
691
692
693
694
695
696
697
698
699
700
701
702
703
704
705
706
707
708
709
710
711
712
713
714
715
716
717
718
719
720
721
722
723
724
725
726
727
728
729
730
731
732
733
734
735
736
737
738
739
740
741
742
743
744
745
746
747
748
749
750
751
752
753
754
755
756
757
758
759
760
761
762
763
764
765
766
767
768
769
770
771
772
773
774
775
776
777
778
779
780
781
782
783
784
785
786
787
788
789
790
791
792
793
794
795
796
797
798
799
800
801
802
803
804
805
806
807
808
809
810
811
812
813
814
815
816
817
818
819
820
821
822
823
824
825
826
827
828
829
830
831
832
833
834
835
836
837
838
839
840
841
842
843
844
845
846
847
848
849
850
851
852
853
854
855
856
857
858
859
860
861
862
863
864
865
866
867
868
869
870
871
872
873
874
875
876
877
878
879
880
881
882
883
884
885
886
887
888
889
890
891
892
893
894
895
896
897
898
899
900
901
902
903
904
905
906
907
908
909
910
911
912
913
914
915
916
917
918
919
920
921
922
923
924
925
926
927
928
929
930
931
932
933
934
935
936
937
938
939
940
941
942
943
944
945
946
947
948
949
950
951
952
953
954
955
956
957
958
959
960
961
962
963
964
965
966
967
968
969
970
971
972
973
974
975
976
977
978
979
980
981
982
983
984
985
986
987
988
989
990
991
992
993
994
995
996
997
998
999
1000
The Project Gutenberg EBook of Aikakone, by H. G. Wells
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
Title: Aikakone
Author: H. G. Wells
Translator: Lyyli Vihervaara
Release Date: August 15, 2014 [EBook #46589]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AIKAKONE ***
Produced by Juha Kiuru
AIKAKONE
Kirj.
H. G. Wells
Suom. Lyyli Vihervaara
Tampereella 1917,
Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö.
SISÄLLYS:
I. Johdanto.
II. Kone.
III. Aikakulkija palaa.
IV. Aikakulku.
V. Kultainen aika.
VI. Ihmiskunnan iltarusko.
VII. Äkkinäinen isku.
VIII. Selitys.
IX. Morlokit.
X. Yön saapuessa.
XI. Vihreä porsliinipalatsi.
XII. Pimeydessä.
XIII. Valkoisen sfinksin ansa.
XIV. Seuraava näky.
XV. Aikakulkijan paluu.
XVI. Kertomuksen jälkeen.
Epiloogi.
I.
Johdanto.
Aikakulkija (sitä nimeä sopii meidän hänestä käyttää) selitteli
meille paraikaa erästä syvällistä kysymystä. Hänen harmaat silmänsä
loistivat ja välkehtivät, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa punottivat
ja näyttivät eloisilta. Valkea paloi iloisesti, ja hopealilja-lampuista
sädehtivä pehmeä valo tavoitteli meidän laseissamme tavantakaa esiin
vilahtelevia kuplia. Tuolimme, jotka olivat hänen keksintöänsä,
paremminkin meitä hyväillen syleilivät kuin sallivat istua, ja meitä
ympäröi tuollainen herkullinen päivällisen jälkeinen ilmakehä,
jolloin ajatus liitää suloisen vapaana täsmällisyyden kahleista. Ja
tällä tavoin hän sen esitti meille -- tehostaen sanojansa laihalla
etusormellaan viittoillen -- meidän veltosti ihaillessamme hänen suurta
kekseliäisyyttään ja hänen vakavuuttaan tähän uuteen paradoksiin
nähden, jona me sitä pidimme.
"Teidän tulee nyt tarkoin seurata minua. Minun on nyt vastustettava
paria jotenkin yleistä käsitystä. Niinpä esimerkiksi väitän, että
geometria perustuu erääseen väärinkäsitykseen".
"Siitä ei meitä niinkään helposti saada vakuutetuiksi", huomautti
Filby, punatukkainen, väittelynhaluinen mies.
"En aio pyytää teitä hyväksymään mitään ilman järkevää syytä. Pian
kyllä myönnätte sen verran kuin tarvitaankin. Tiedätte tietysti,
että matemaattista viivaa -- viivaa, jonka paksuus on nolla -- ei
todellisuudessa ole olemassa. Opetettiinhan se teille koulussa? Eikä
liioin matemaattista pintaa. Nämä ovat pelkkiä käsitteitä".
"Aivan niin", sanoi sielutieteilijä.
"Eikä kuutiokaan, jolla on vain pituus, leveys ja paksuus, voi
todellisuudessa olla olemassa".
"Sitäpä minä vastustan", sanoi Filby. Tottahan kiinteä esine on
olemassa. Kaikki todelliset esineet ..."
"Siten ajattelevat useimmat ihmiset. Mutta odotapas hiukan! Voiko
_silmänräpäyksellinen_ kuutio olla olemassa?"
"En jaksa seurata ajatustasi", sanoi Filby.
"Voiko kuutio, jonka olemassaolo ei hetkeäkään jatku, todella olla
olemassa?"
Filby alkoi miettiä.
"Jokaisella todellisella esineellä", jatkoi aikakulkija, "täytyy
luonnollisesti olla neljä ulottuvaisuutta: pituus, leveys, paksuus
ja -- jatkuvaisuus. Mutta erään luontaisen heikkoutemme takia, jonka
aivan heti tahdon teille selittää, olemme taipuvaiset jättämään
tämän tosiseikan huomioon ottamatta. On olemassa todella neljä
ulottuvaisuutta, joista kolmea sanomme avaruusulottuvaisuuksiksi,
ja neljäs on aika. Mutta olemme taipuvaiset tekemään epätodellisen
erotuksen kolmen ensimäisen ja neljännen ulottuvaisuuden välillä, koska
sattuu olemaan niin, että meidän tietoisuutemme liikkuu, ajoittain
keskeytyen, yhteen suuntaan tuota neljättä myöten elämämme alusta sen
loppuun saakka".
"Tämä", virkahti eräs hyvin nuori mies turhaan yritellen saada
sikarinsa syttymään lampun liekin yllä; "tämä on todellakin sangen
selvää".
"No niin, on hyvin merkillistä, että tämä seikka niin yleisesti
jätetään huomioon ottamatta", jatkoi aikakulkija hiukan hilpeämmin.
"Tätäpä todella tarkotetaan neljännellä ulottuvaisuudella, vaikka
jotkut henkilöt, jotka puhuvat neljännestä ulottuvaisuudesta, eivät
tiedä tarkottavansa juuri tätä. Se on vain toinen ajan tulkinta.
_Ajan ja kolmen avaruusulottuvaisuuden välillä ei ole mitään muuta
eroa kuin se, että meidän tietoisuutemme liikkuu aikaa pitkin_.
Mutta jotkut typerät ihmiset ovat takertuneet tuon ajatuksen nureaan
puoleen. Olette kai kaikki kuulleet mitä he sanovat tästä neljännestä
ulottuvaisuudesta?"
"_Minä_ en ole", sanoi erään maaseutukaupungin pormestari.
"Yksinkertaisesti näin. Meidän matemaatikkojemme määrittelemällä
avaruudella on kolme ulottuvaisuutta, joita voi nimittää pituudeksi,
leveydeksi ja paksuudeksi, ja on se aina määriteltävissä kolmen pinnan
avulla, joista jokainen muodostaa suoran kulman toisten kanssa. Mutta
muutamat filosoofit ovat tiedustelleet, miksi on kyseessä juuri kolme
ulottuvaisuutta -- miksei voisi olla vieläkin jokin suunta, joka
muodostaa suorat kulmat kolmen muun ulottuvaisuuden kanssa? -- ovatpa
koettaneet laatia neliulottuvaisuus-geometriankin. Tätä selvitteli
professori Simon Newcomb New-Yorkin matemaattiselle seuralle vain noin
kuukausi takaperin. Tiedätte, että tasaisella pinnalla, jolla on vain
kaksi ulottuvaisuutta, voimme piirtämällä esittää kolme ulottuvaisuutta
omaavan kiinteän kappaleen, ja samoin arvellaan voitavan kolme
ulottuvaisuutta omaavien esineiden mallin mukaan esittää sellainen,
jolla on neljä -- kunhan vain voitaisiin hallita esineen perspektiivi.
Ymmärrättekö?"
"Luulenpa käsittäväni", mutisi pormestari. Ja kulmiaan kurtistaen
hän vaipui syvään tutkisteluun, ja hänen huulensa liikkuivat kuin
salaperäisiä sanoja toistellen. "Niin, luulisin sen nyt ymmärtäväni",
hän hetkisen perästä toisti ilahtuen lyhyeksi aikaa.
"No, saatanpa kertoa teille jonkun aikaa pohtineeni tätä
neliulottuvaisuus-geometriaa. Jotkut saavuttamistani tuloksista ovat
merkillisiä. Tässä esimerkiksi näette valokuvia eräästä miehestä eri
ikäkausilta -- kahdeksan vuotiaana, viisitoista-, seitsentoista-,
kahdenkymmenenkolmen vuotiaana ja niin edespäin. Nämä kaikki
ovat ilmeisesti ikäänkuin lohkoja, kolmiulottuvaisuuskuvia hänen
neliulottuvaisuusolennostaan, joka on määrätty ja muuttumaton".
"Tiedemiehet", jatkoi aikakulkija pysähdyttyään sen verran, että
edellinen voitiin kunnolla sulattaa, "tietävät varsin hyvin, että aika
on vain jonkinlaista avaruutta. Tässä näette yleisen tieteellisen
kuvion, sääkaavakkeen. Tämä viiva tässä, jota sormellani seuraan,
osottaa ilmapuntarin liikkeen. Eilen se oli näin korkealla, illalla se
laski, tänä aamuna nousi jälleen, ja sitten hiljalleen ylöspäin aina
tähän asti. Eihän elohopea totisesti piirtänyt tätä viivaa missään
yleisesti omaksutuista avaruusulottuvaisuuksista? Mutta viivan se
varmasti piirsi, ja meidän täytyy sentähden päätellä sen tapahtuneen
aikaulottuvaisuudessa".
"Mutta", sanoi lääkäri tuijottaen kiinteästi takan hiilustaan, "jos
aika todella on vain neljäs avaruusulottuvaisuus, miksi sitä sitten
pidetään ja on aina pidetty jonakin muuna? Ja miksi emme voi liikkua
ajassa, niinkuin liikumme muissa avaruusulottuvaisuuksissa?"
Aikakulkija hymyili. "Oletko niin varma siitä, että voimme liikkua
vapaasti avaruudessa? Oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin
voimme kylläkin esteettömästi liikkua, ja niin on asianlaita aina
ollut. Myönnän että kahdessa ulottuvaisuudessa liikumme mielinmäärin.
Mutta miten lie ylös- ja alasliikkumisen laita? Siinä rajoittaa meitä
painovoima".
"Eipä ehdottomasti", vastusti lääkäri. "Onhan ilmapalloja".
"Mutta ennen ilmapalloa ei ihminen voinut vapaasti liikkua
kohtisuorassa suunnassa, ellemme ota lukuun hyppäämis-yrityksiä ja
pinnan epätasaisuuksia".
"Voitiin kuitenkin hiukan liikkua ylös ja alas", väitti lääkäri.
"Helpommin, paljoa helpommin alas kuin ylös".
"Mutta ajassa ei voida lainkaan liikkua, ei voida päästä irti
nykyhetkestä".
"Rakas herraseni, siinäpä juuri erehdyt. Siinäpä juuri koko maailma on
mennyt harhaan. Alituisestihan me siirrymme pois nykyhetkestä. Meidän
henkinen olemuksemme, joka on aineeton ja vailla ulottuvaisuuksia,
kulkee aikaulottuvaisuutta myöten tasaisella nopeudella kehdosta
hautaan. Aivan samoin kuin kulkisimme _alaspäin_, jos alkaisimme
elämämme 50 engl. peninkulman korkeudella maanpinnasta".
"Mutta suuri vaikeus piilee siinä", keskeytti sielutieteilijä, "että
_voimme_ liikkua kaikissa avaruuden suunnissa, mutta emme ajassa".
"Siinäpä juuri on suuren keksintöni itu. Mutta erehdyt sanoessasi,
että emme voi liikkua ajassa. Jos esimerkiksi muistelen hyvin elävästi
jotakin tapausta, niin siirryn taaksepäin siihen silmänräpäykseen, jona
se sattui: muutun poissaolevaksi, kuten sanotaan, siirryn hetkeksi
ajassa taaksepäin. Tietysti meiltä puuttuu keinoja jäädä sinne miten
pitkäksi aikaa hyvänsä, samoinkuin villi-ihminen ja -eläin ei saata
pysytellä kuuden jalan korkeudella maankamarasta. Mutta sivistynyt
ihminen on raakalaista edullisemmassa asemassa tässä suhteessa. Hän
kykenee uhmaamaan painovoimaa ilmapallossa ja miksi hän ei voisi toivoa
loppujen lopuksi kykenevänsä pysähdyttämään kulkunsa tai kiihdyttämään
sitä aikaulottuvaisuuttakin myöten tai vaikkapa kääntymään ja kulkemaan
toista tietä?"
"Oho, _tämä"_, alkoi Filby, "on aivan..."
"Kuinka niin?" kysyi aikakulkija.
"Se sotii järkeä vastaan", väitti Filby.
"Mitä järkeä?" kysyi taas aikakulkija.
"Sinä voit todisteluillasi osottaa mustan valkeaksi, mutta minua et
ikinä saa vakuutetuksi", väitti Filby.
"Ehkä en", myönsi aikakulkija. "Mutta nyt alatte ymmärtää mitä tarkat
tutkimukseni neliulottuvaisuus-geometriassa tarkottivat. Kauvan sitten
minulla oli hämärä aavistus koneesta..."
"joka kulkisi ajan halki!" huudahti hyvin nuori mies.
"joka esteettömästi kulkisi mihin suuntaan hyvänsä avaruudessa ja
ajassa aivan ajajan mielen mukaan".
Filby vain naurahti.
"Mutta minulla on kokeellinen todistus onnistumisestani", sanoi
aikakulkija.
"Sellainen kone olisi erinomaisen mukava historioitsijalle", esitti
sielutieteilijä. "Hän voisi kulkea ajassa taapäin ja tarkistaa
esimerkiksi hyväksytyt tiedot Hastingin taistelusta!"
"Etkö luule vetäväsi huomiota puoleesi?" kysyi lääkäri. "Meidän
esi-isämme eivät juuri suvainneet ajanlaskuhairauksia".
"Ja kreikan voisi oppia itse Homeron ja Platon huulilta", arveli hyvin
nuori mies.
"Siinä tapauksessa te varmasti moittisitte heidän taitamattomuuttaan.
Saksalaiset oppineet ovat niin paljon parannelleet kreikankieltä".
"Entäs tulevaisuus sitten", huudahti hyvin nuori mies. "Ajatelkaahan
vain! Voisin sijoittaa kaikki rahani pankkiin, jättää ne korkoa
kasvamaan ja rientää vimmatusti eteenpäin!"
"Ja tapaisit yhteiskunnan", virkahdin minä, "joka perustuisi jyrkästi
kommunistiselle pohjalle".
"Kaikista liioitelluista teorioista tuo oli häikäilemättömin", sanoi
sielutieteilijä.
"Niin, siltä minustakin tuntui ja siksi en puhunutkaan siitä ennen..."
"kokeellista todistusta!" jatkoin minä. "Aijotko tosiaankin todistaa
_tämän?"_
"Kokeile!" huudahti Filby, jonka aivot jo alkoivat väsyä.
"Näytä meille kokeesi", pyysi sielutieteilijä, "vaikkakin se tietysti
on petkutusta kaikki tyyni".
Hymyillen katseli aikakulkija meihin. Ja yhä hieman hymyillen hän
sitten, kädet syvällä housuntaskuissa, astui hitaasti ulos huoneesta,
ja me kuulimme hänen kulkea laahustavan tohveleissaan pitkää käytävää
alas laboratoorioonsa.
Sielutieteilijä katsahti meihin.
"Mitähän hän lienee saanut päähänsä?"
"Jonkin silmänkääntäjätempun vain , sanoi lääkäri, ja Filby yritti
kertoa meille eräästä velhosta, jonka hän oli tavannut Burslemissa,
mutta ennenkuin hän oli esipuheensa lopettanut aikakulkija jo palasi,
ja Filbyn kasku katkesi.
II.
Kone.
Esine, jota aikakulkija piteli kädessään, oli kiiltävä, tuskin pientä
kelloa suurempi, hienorakenteinen metallikehys. Sisus oli osittain
norsunluuta, osittain jotain läpikuultavaa, kristallimaista ainetta.
Ja nyt minun täytyy kertoa laveasti ja tarkoin, sillä se mikä nyt
seuraa -- ellei aikakulkijan selitystä voi hyväksyä -- on tuiki
selittämätön seikka.
Hän otti yhden pienistä, huoneeseen sinne tänne asetetuista
kahdeksankulmaisista pöydistä ja laski sen lieden eteen kaksi jalkaa
liesimatolle. Tälle pöydälle hän asetti koneen. Sitten hän veti
esiin tuolin, jolle istahti. Paitsi konetta oli pöydällä vain pieni
varjostimella verhottu lamppu, jonka kirkas valo lankesi kokonaan
mallille. Yltympärillä oli lisäksi tusinan verran kynttilöitä,
joista kaksi metallisissa kynttiläjaloissa uunin reunakkeella,
muut seinälampuissa, joten huone oli kirkkaasti valaistu. Istuin
lähinnä valkeata matalassa nojatuolissa, jota siirsin eteenpäin
siksi että jouduin melkein aikakulkijan ja tulisijan väliin. Filby
istui aikakulkijan takana katsellen hänen olkansa yli. Lääkäri, ja
pormestari silmäilivät häntä sivultapäin oikealta, sielutieteilijä
vasemmalta. Hyvin nuori mies seisoi sielutieteilijän takana. Olimme
kaikin varuillamme. Minusta näyttää uskomattomalta, että meille näin
ollen olisi voitu tehdä minkäänlaista kepposta -- olipa se sitten miten
terävästi suunniteltu ja kuinka näppärästi toimeenpantu tahansa.
Aikakulkija katsahti ensin meihin, sitten koneeseen.
"No?" sanoi sielutieteilijä.
"Tämä pieni koje tässä", sanoi aikakulkija nojaten kyynärpäitään
pöytää vasten ja liittäen kätensä yhteen koneen yllä, "on vain malli.
Se on tekemäni ajan läpi kulkevan koneen luonnos. Te huomaatte, että
se näyttää kumman vinolta, ja että tämä tanko vilkuttaa omituisella,
melkeinpä epätodellisella tavalla".
Hän osotti sormellaan tuota osaa.
"Tässä on myöskin pieni valkoinen vipu ja tässä toinen".
Lääkäri nousi tuoliltaan tirkistellen esinettä.
"Se on sievää tekoa", hän sanoi.
"Sen valmistaminen vei kaksi vuotta ", vastasi aikakulkija. Kun me
kaikin sitten olimme jäljitelleet lääkärin toimenpidettä, sanoi hän:
"Nyt toivon teidän kaikkien selvästi käsittävän, että tämä vipu
painettaessa panee koneen lipumaan tulevaisuuteen, ja tämä toinen
päinvastaiseen suuntaan. Tämä satula tässä on aikakulkijan istuin. Nyt
aion painaa vipua, ja pois on kone kiitävä. Se häipyy näkyvistä, kulkee
tulevaisuuteen ja katoaa. Katsokaa tarkoin konetta, katsokaa pöytääkin
vakuuttautuaksenne siitä, ettei mikään petkutus ole kyseessä. En halua
että minua, kun olen mallini menettänyt, sanotaan puoskariksi".
Seurasi noin minuutin kestävä hiljaisuus. Sielutieteilijä näytti
aikovan sanoa minulle jotakin, mutta muutti mieltään. Sitten
aikakulkija ojensi sormensa konetta kohti.
"Ei", sanoi hän äkkiä, "antakaa minulle kätenne!"
Ja sielutieteilijän puoleen kääntyen hän tarttui hänen käteensä ja
käski hänen ojentaa etusormensa. Niin että sielutieteilijä joutuikin
lähettämään malliaikakoneen sen loputtomalle matkalle. Kaikki me
näimme vivun liikahtavan. Olen vallan varma siitä, ettei mitään
petkutusta tapahtunut. Tuntui tuulen henkäys, lampun liekki lehahti,
toinen uuninreunakkeella seisovista kynttilöistä sammui, ja yhtäkkiä
pieni kone pyörähti ympäri, kävi epäselväksi, näkyi aavemaisena
silmänräpäyksen ajan, metallin ja norsunluun heikosti välkähdellessä,
ja niin se oli mennyt -- kadonnut! Pöydällä oli enää vain lamppu.
Kaikki olivat hetkisen hiljaa.
"Hitto vieköön!" sanoi Filby sitten.
Sielutieteilijä tointui typerryksestään ja katsahti äkisti pöydän alle.
Sille aikakulkija hilpeästi nauroi.
"No?" hän sanoi sielutieteilijää matkien. Sitten hän nousi, meni
uuninreunakkeella olevalle tupakkakupille ja meihin selittäin seisten
alkoi täyttää piippuansa.
Me muut tuijotimme toisiimme.
"Kuulepas", sanoi lääkäri, "oletko aivan tosissasi? Uskotko vakavasti,
että tuo koje on vaeltanut tulevaisuuteen?"
"Aivan varmaan", vastasi aikakulkija kumartuen ottamaan puikolla
tulta uunista. Sitten hän piippuaan sytytellen kääntyi ja katseli
sielutieteilijää suoraan silmiin. (Näyttääkseen ettei ollut hämmentynyt
sielutieteilijä otti sikarin ja koetti sytyttää sen katkaisematta).
"Ja kaiken lisäksi, minulla on melkein valmiina suuri kone tuolla --
hän viittasi laboratoorioon -- ja kun se on kunnossa, aion tehdä sillä
matkan".
"Onko tarkotuksesi väittää, että tuo kone todella on mennyt
tulevaisuuteen?" kysyi Filby.
"Tulevaisuuteen tai menneisyyteen -- en totisesti tiedä kumpaanko".
Hetkisen kuluttua joutui sielutieteilijä innostuksen valtaan.
"Jos se kerran jonnekin on mennyt, on se varmasti kulkenut
menneisyyteen", hän sanoi.
"Miksi niin?" kysyi aikakulkija.
"Koska oletan ettei se ole liikkunut avaruudessa, ja jos se olisi
matkannut tulevaisuuteen, niin se yhä kaiken aikaa olisi täällä,
koskapa sen olisi täytynyt kulkea nykyhetken läpi".
"Mutta", väitin minä, "jos se olisi matkannut menneisyyteen olisi se
ollut näkyvissä tullessamme tähän huoneeseen, samoin viime torstaina
ollessamme täällä ja edellisenä torstaina ja niin poispäin!"
"Vakavia huomautuksia", sanoi pormestari näköjään puolueettomana
kääntyen aikakulkijaan päin.
"Ei vähääkään", vastasi aikakulkija ja virkkoi sitten
sielutieteilijälle:
"Sinähän ajattelijana voit tämän selittää. Tässähän on kysymyksessä
välillinen läsnäolo".
"Tietysti", sanoi sielutieteilijä saaden meidät jälleen vakuutetuiksi.
"Se on yksinkertainen sielutieteellinen seikka. Olisihan minun pitänyt
se muistaa. Se on varsin selvä seikka ja auttaa ilahduttavassa määrin
ymmärtämään paradoksia. Emme voi nähdä emmekä arvioida tätä konetta
enempää kuin rukinpyörän kehrävartta tai läpi ilman kiitävää nuolta.
Jos se kulkee ajan halki viisikymmentä tai sata kertaa nopeammin kuin
me, jos se läpäisee minuutin silloin kuin me sekunnin, niin siitä
saamamme vaikutus on tietysti vain viideskymmenes tai sadas osa siitä
minkä se tekisi, ellei se kulkisi ajassa nopeammin kuin me. Sehän on
päivän selvää".
Hän sujahutti kätensä sen avaruuden lävitse, missä kone äsken oli ollut.
"Ymmärrättekö?" hän nauraen kysyi.
Me istuimme hetkisen tyhjään pöytään tuijottaen. Sitten aikakulkija
kysyi meiltä, mitä tästä kaikesta arvelimme.
"Tänä iltana se kuulostaa kylläkin todennäköiseltä", sanoi lääkäri,
"mutta odottakaahan huomiseen, varrotkaapa aamun tervettä järkeä?"
"Haluaisitteko nähdä itse aikakoneen?" kysyi aikakulkija.
Ja sen sanottuaan hän otti lampun käteensä ja kulki edellä tietä
näyttäen pitkää, vetoista käytävää pitkin laboratoorioonsa.
Muistan elävästi väippyvän valon, hänen omituisen, leveän päänsä
varjokuvan, varjojen tanssin, muistan miten kaikin häntä seurasimme
hämmentyneinä, mutta epäuskoisina, ja kuinka me siellä hänen
työpajassaan näimme suuremman laitoksen tuota pientä konetta, jonka
olimme nähneet katoavan silmäimme edestä.
Jotkut sen osat olivat nikkeliä, toiset norsunluuta, toiset taas olivat
varmaankin vuorikristallista viilatut tai sahatut. Kone oli yleensä
valmis, mutta kierteiset kristallisauvat viruivat keskeneräisinä
penkillä muutamien piirustusten vierellä. Otin yhden sauvoista
tarkemmin sitä tutkiakseni. Se näytti olevan kvartsia.
"Kuulehan nyt!" sanoi lääkäri, "oletko ihan tosissasi, vai onko tämä
vain leikkiä -- niinkuin se aave, jonka viime jouluna meille näytit?"
"Tuolla koneella", vastasi aikakulkija kohottaen lamppua, "minä aion
tutkia aikaa. Käsitätkö? En eläissäni ole ollut enemmän tosissani".
Ei kukaan meistä oikein tietänyt miten asian ottaisi. Kohtasin Filbyn
katseen lääkärin olan takaa, ja hän iski minulle merkitsevästi silmää.
III.
Aikakulkija palaa.
Luulenpa että sillä kertaa ei kukaan meistä oikein uskonut
aikakoneeseen. Tosiasia on se, että aikakulkija oli yksi niitä ihmisiä,
jotka ovat aivan liian viisaita, jotta heihin voisi uskoa: et koskaan
tuntenut pääseväsi hänestä oikein selville; aina vainusit jotain
ovelaa salatarkotusta, jotain väijyvää sukkeluutta hänen näennäisen
suoruutensa takaa.
Jos Filby olisi meille näyttänyt tuon mallin ja selittänyt asian
aikakulkijan sanoin, olisimme paljoa vähemmän epäilleet _häntä_. Sillä
me olisimme käsittäneet hänen vaikuttimia. Yksinkertaisinkin ihminen
olisi ymmärtänyt Filbya. Mutta aikakulkijalla oli aina päähänpistoja,
ja siksi me epäilimme häntä. Asiat, jotka olisivat tehneet vähemmän
viisaan miehen kuuluisaksi, näyttivät kepposilta hänen käsissään.
Erehdyt suorittaessasi jotakin liian helposti. Vakava ihmiset, jotka
ottivat hänet vakavasti, eivät koskaan olleet aivan varmoja hänen
käytöksestään. He olivat tietoisia siitä, että jos uskoisivat maineensa
hänen kerallaan arvosteltavaksi, niin olisi se yhtä varomatonta kuin
jos lastenkamari kalustettaisiin munankuori-porsliinilla.
Tästäpä syystä en luule kenenkään meistä puhuneen paljoa
aikakulkemisesta tuon ja seuraavan torstain välisenä aikana, vaikkakin
useimpain mielissä epäilemättä hyörivät sen merkilliset mahdollisuudet
m.m. omituiset ajanlaskuvirhemahdollisuudet, ja näiden aiheuttama
äärimäinen hämmennys.
Minä puolestani mietiskelin erikoisesti tuota mallikonekepposta.
Siitä muistan keskustelleeni lääkärin kanssa, jonka perjantaina
tapasin Linné-laitoksella. Hän sanoi nähneensä samantapaisen esineen
Tiibingenissä ja hän painosti erikoisesti kynttilän sammumista. Mutta
miten kepponen suoritettiin, sitä hän ei kyennyt selittämään.
Seuraavana torstaina menin jälleen Richmondiin -- luulenpa olleeni
aikakulkijan uskollisimpia vieraita -- ja myöhään saapuneena tapasin
neljä tai viisi miestä jo hänen vierashuoneeseensa kokoontuneina.
Lääkäri seisoi lieden ääressä paperiarkki toisessa, taskukello toisessa
kädessä. Etsin katseellani aikakulkijaa ja kuulin lääkärin sanovan:
"Kello on nyt puoli kahdeksan; parasta lienee ryhtyä päivälliselle".
"Missä on...?" kysyin minä mainiten isäntämme nimen.
"Vai niin, te tulitte siis vasta? Onpa tosiaan omituista. Hänellä
on voittamaton este. Tässä kirjelipussa hän pyytää minua alkamaan
päivällisaterian seitsemältä, ellei hän jo siksi ole palannut. Sanoo
tultuaan selittävänsä tarkemmin."
"Olisi vahinko antaa ruuan mennä pilalle!" sanoi erään tunnetun
sanomalehden toimittaja.
Lääkäri soitti kelloa.
Sielutieteilijä oli paitsi lääkäriä ja minua ainoa, joka oli ollut
täällä päivällisellä edellisenäkin torstaina. Muut läsnäolijat olivat
Blank, yllämainittu toimittaja, eräs sanomalehtimies ja muuan toinen
-- hiljainen, ujo, parrakas mies -- jota en tuntenut, ja joka, mikäli
huomasin, ei illan kuluessa kertaakaan avannut suutaan.
Päivällispöydässä aprikoitiin hiukan syytä aikakulkijan poissaoloon ja
minä vihjasin puoleksi leikillä aikakulkuun. Toimittaja halusi siihen
selitystä, ja sielutieteilijä otti esittääkseen puisevan kertomuksen
siitä "nerokkaasta paradoksista ja kepposesta", minkä todistajia me
viikko sitten olimme olleet.
Kesken hänen kuvaustaan käytävään vievä ovi aukesi hitaasti ja
äänettömästi. Minä istuin päin ovea ja näin sen ensimäisenä...
"Halloo!" huudahdin. "Vihdoinkin!"
Ovi avautui kokonaan, ja aikakulkija seisoi edessämme.
Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Taivas nähköön, mies, mitä on tapahtunut?" huusi lääkäri, joka
toiseksi näki hänet.
Ja koko pöytäkunta kääntyi oveen päin.
Hän oli merkillisessä tilassa: takki oli pölyn ja lian peitossa ja
hihat vihreän värin tahrimat; tukka oli pörröinen ja kuten minusta
näytti, harmennut, joko pölystä ja liasta tai siksi, että sen väri
todella oli vaalistunut. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja
leuassa oli ruskea, puoleksi paatunut naarmu; hän näytti kuluneelta ja
kärsivältä, kuin olisi hän saanut kovia kokea.
Hetkisen hän epäröi ovensuussa ikäänkuin valon huikaisemana, mutta
astui sitten huoneeseen. Hän kulki juuri sama tavalla nilkuttaen kuin
olen helläjalkaisten maankiertäjien nähnyt tekevän. Tuijotimme häneen
vaijeten odottaen hänen puhuvan.
Hän ei virkkanut sanaakaan, vaan tuli vaivalloisesti pöydän luo ja
viittasi viiniin päin. Toimittaja täytti samppanjalasin ja ojensi sen
hänelle. Hän tyhjensi sen, ja viini näkyi tekevän hänelle hyvää, sillä
hän katsahti ympäri pöydän, ja kasvoilla väipähti hänen entisen hymynsä
häive.
"Mitä ihmettä olet tehnyt, mies?" kysyi lääkäri. Aikakulkija ei
näyttänyt kuulevan.
"Älkää häiriytykö minun takiani", hän sanoi hiukan änkyttäen. "Voin
varsin hyvin!"
Hän pysähtyi, ojensi lasinsa saadakseen lisää samppanjaa ja nielaisi
sen yhdellä kulauksella.
"Hyvää on", hän sanoi. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja poskille kohosi
vieno puna. Hänen katseensa hipaisi meidän kasvojamme jonkinlaisin
tylsin hyväksymis-ilmein ja kiiti sitten ympäri lämmintä, kodikasta
huonetta. Sitten hän taas puhui, yhä ikäänkuin tunnustellen tietä
sanojensa lomitse:
"Nyt menen pesemään ja pukeutumaan ja sitten tulen alas selittämään
asioita... Jättäkää minulle palanen tuota lampaanpaistia. Minä ihan
kuolen, ellen saa lihaa".
Hän katsahti pöydän yli toimittajaan, joka oli harvinainen vieras, ja
kysyi hänen vointiansa. Toimittaja aikoi kysyä jotain.
"Kerron heti kaikesta", sanoi aikakulkija. "Olen niin hullunkurisessa
asussa! Tuossa tuokiossa olen kunnossa jälleen".
Hän laski lasinsa pöydälle ja astui portaille vievälle ovelle. Jälleen
huomasin hänen rampuutensa ja hänen askeltensa pehmeän, laahustavan
äänen. Kohosin seisaalleni ja huomasin silloin, ettei hänellä ollut
mitään muuta jaloissaan kuin risaiset, verentahraamat sukat. Sitten ovi
sulkeutui hänen jälkeensä. Olin jo seuraamaisillani häntä, kun muistin,
miten vastenmielistä hänestä oli herättää touhua.
Hetkisen olin omissa mietteissäni. Sitten kuulin toimittajan, joka
tapansa mukaan ajatteli otsakkeittain, lausuvan: "Erään etevän
tieteilijän merkillinen käytös". Ja tämä palautti huomioni hauskaan
päivällispöytään.
"Mitä peliä tämä on?" sanoi sanomalehtimies. "Onko hän näytellyt
amatöörikaupustelijaa? En jaksa seurata mukana".
Kohtasin sielutieteilijän katseen ja luin hänen kasvoiltaan oman
tulkintani. Ajattelin aikakulkijaa vaivalloisesti kompuroimassa
portaita ylös. En luule kenenkään muun huomanneen hänen rampuuttaan.
Ensimäiseksi tointui hämmästyksestään lääkäri, joka soitti kelloa --
aikakulkija ei sietänyt palvelijoita pöydän ääressä odottelemassa
-- ja pyysi lämmintä lautasta. Silloin toimittajakin tarttui taas
kahveliin ja veitseen murahtaen, ja hiljainen mies seurasi esimerkkiä.
Käytiin jälleen käsiksi päivälliseen, ja keskustelun muodostivat jonkun
aikaa vain ihmettelevät huudahdukset. Sitten toimittaja alkoi palaa
uteliaisuudesta.
"Onko ystävämme koettanut lisätä vaatimattomia tulojaan, mutta saanut
kokea vastoinkäymistä, vai lieneekö hänellä Nebukadnesar-vaiheensa?"
hän kyseli.
"Olen vakuutettu siitä, että nyt on kysymyksessä aikakonejuttu", sanoin
kertoen uudelleen edellisestä yhdessäolostamme täällä. Uudet vieraat
ilmaisivat suoraan epäilyksensä ja toimittaja esitti vastaväitteitä:
"Mitä tuo aikakulkeminen oikein _oli?_ Eihän mies voinut peittyä pölyyn
paradoksissa piehtaroiden, vai kuinka?" Ja aiheeseen syvennyttyään hän
turvautui ivailuun. Eikö tulevaisuuden väellä ollutkaan vaateharjoja?
Eikä sanomalehtimieskään mistään hinnasta tahtonut uskoa, vaan ryhtyi
toimittajan kera tekemään kevyttä pilaa koko asiasta. Kumpikin oli
tuota uudenaikaista sanomalehtimieslajia -- kovin iloisia, ylimielisiä
nuoria miehiä. "Tulevaisuuden erikoiskirjeenvaihtajamme kertoo", huusi
sanomalehtimies juuri, kun aikakulkija palasi. Hänellä oli yllään
tavallinen iltapukunsa, eikä siitä muutoksesta joka minua äsken oli
hämmästyttänyt, ollut jälellä muuta kuin riutunut näkö.
"Kuulehan", virkkoi toimittaja hilpeästi, "nämä velikullat tässä
sanovat sinun matkustaneen ensi viikon puoliväliin!! Tahtoisitko kertoa
meille kaikenlaista pikku Roseberystä? Mitä kertomus maksaa?"
Sanaa sanomatta asettui aikakulkija paikallensa. Vanhaan tapaansa hän
rauhallisesti hymyili.
"Missä lampaanlihani on?" hän kysyi. "Mikä nautinto saada taas työntää
kahveli lihapalaseen!"
"Kertomus!" huusi toimittaja.
"Hiiteen kertomus!" sanoi aikakulkija. "Minä haluan syömistä, minä. En
hiisku sanaakaan ennenkuin saan suoliini hiukan peptonia. -- Kiitoksia.
-- ja suolaa myös".
"Yksi sana vain", pyysin minä. "Oletko ollut aikaa kulkemassa?"
"Antaisinpa shillingin riviltä sananmukaisesta kertomuksesta", virkkoi
toimittaja.
Aikakulkija työnsi lasinsa hiljaista miestä kohti kilauttaen sitä
kynnellänsä; hiljainen mies, joka oli tuijottanut häntä kasvoihin,
vavahti suonenvedontapaisesti ja kaatoi hänelle viiniä.
Päivällisen loppupuoli tuntui epämieluisalta. Mitä minuun tulee, nousi
alinomaa äkkinäisiä kysymyksiä huulilleni, ja uskallanpa väittää,
että samoin oli toistenkin laita. Sanomalehtimies koetti lieventää
jännitystä kertomalla kaskuja Hettie Potterista. Aikakulkija kiinnitti
kaiken huomionsa päivälliseensä osottaen maankiertäjän ruokahalua.
Lääkäri poltteli paperossia tarkastellen aikakulkijaa silmäripsensä
lomitse. Hiljainen mies näytti tavallistakin kömpelömmältä ja pelkästä
hermostuneisuudesta joi samppanjaa päättäväisesti ja säännöllisesti.
Vihdoinkin aikakulkija työnsi lautasensa syrjään ja katsahti
ympärillensä.
"Minun täytynee pyytää anteeksi", hän sanoi, "mutta olin kerrassaan
nälkään nääntymäisilläni. Olen elänyt erittäin ihmeellistä aikaa".
Hän ojensi kätensä sikaria tavottaen ja puraisi siltä pään.
"Mutta tulkaahan tupakkahuoneeseen. Kertomukseni on liian pitkä
rasvaisten lautasten ääressä kerrottavaksi". Ja hän kulki edellämme
viereiseen huoneeseen soittaen ohimennessään sähkökelloa.
"Oletko kertonut koneesta Blankille, Dashille ja Choselle?" hän kysyi
minulta heittäytyen taapäin nojatuolissaan ja mainiten nuo kolme uutta
vierasta nimiltään.
"Mutta koko juttuhan on mahdoton", väitti toimittaja.
"En jaksa todistella tänä iltana. Saatan kertoa teille jutun, mutta
todisteluun en ryhdy. Tahdon kertoa teille, jos sitä haluatte",
sanoi aikakulkija, "mitä minulle on tapahtunut, mutta keskeyttämisiä
on teidän vältettävä. Suurin osa siitä kuulostaa valheelta. Mutta
olkoon niin! Se on totta kaikesta huolimatta -- jokaikinen sana. Olin
laboratooriossani kello neljältä, ja sen jälkeen ... olen elänyt
kahdeksan päivää ... päiviä sellaisia, joita ei yksikään ihmisolento
ennen ole elänyt! Olen upo uupunut, mutta en voi mennä nukkumaan
ennenkuin olen kertonut siitä teille. Sitten vasta käyn levolle. Mutta
ei mitään keskeytyksiä! Suostutaanko?"
"Suostutaan!" sanoi toimittaja.
"Suostutaan!" toistimme me muut.
Ja nyt aikakulkija alotti kertomuksensa, jonka tässä teille esitän.
Aluksi hän nojasi taapäin tuolissaan puhuen väsyneen miehen tavoin;
mutta vähitellen hän vilkastui.
Kirjoittaessani muistiin hänen kertomustaan tunnen aivan liiankin
selvästi kynän ja musteen riittämättömyyden -- ja ennenkaikkea oman
kykenemättömyyteni -- ilmituomaan sen tehoa. Otaksun lukijan seuraavan
kylläkin tarkkaavaisena, mutta hän ei saata nähdä puhujan kalpeita,
vakavia kasvoja pienen lampun valokehässä, ei kuulla hänen äänensä
sävyä eikä seurata hänen ilmeittensä vaihteluja kertomuksen käänteissä.
Useimmat kuulijoista olivat varjossa, sillä tupakkahuoneen kynttilöitä
ei oltu sytytetty, ja vain sanomalehtimiehen kasvot ja hiljaisen
miehen jalat olivat valaistut. Aluksi me vilkuilimme silloin tällöin
toisiimme, mutta luovuimme siitä pian ja katselimme yksinomaan puhujan
kasvoja.
IV.
Aikakulku.
"Viime torstaina kerroin muutamille teistä aikakoneen perusteista
näyttäen teille itse koneenkin keskeneräisenä työhuoneessani. Siellä
se on nytkin, hieman matkasta kuluneena tosin; yksi norsunluusauvoista
on särkynyt ja eräs messinkipiena taipunut, mutta muuten se on varsin
ehyt. Perjantaina toivoin saavani sen valmiiksi, mutta kun kone silloin
oli jo melkein täydessä kunnossa, huomasin yhden nikkelitangoista
täsmälleen tuumaa liian lyhyeksi, ja minun oli laitettava se uudestaan,
joten kone vasta tänä aamuna valmistui.
Tänään kello kymmeneltä kaikkien aikakoneiden esikoinen alotti uransa.
Tarkastelin sitä vielä viimeisen kerran, koettelin jälleen kaikkia
ruuveja, lisäsin vielä pisaran öljyä kvartsisauvaan ja istuuduin
satulaan.
Luulenpa että itsemurhaaja, joka pitää revolveria ohimollaan, aprikoi
mitä seuraava hetki myötänsä tuo juuri niinkuin minä nyt. Otin
liikkeelle panevan vivun toiseen ja jarrun toiseen käteeni, painoin
edellistä ja melkein heti sen perästä jälkimäistä. Tunsin hoippuvani ja
sitten jouduin putoamisen painajaistunteen valtaan, mutta katsoessani
ympärilleni näin laboratoorioni aivan ennallansa. Oliko jotakin
tapahtunut? Hetken aikaa epäilin järkeäni, mutta huomasin sitten
kellon. Vain hetkistä ennemmin, kuten minusta tuntui, se oli ollut
suunnilleen minuuttia yli kymmenen; nyt se näytti lähes puolta neljää!
Hengähdin syvään; purin hampaani yhteen, tartuin molemmin käsin
liikkeelle panevaan vipuun, ja kumahtaen lähti kone liikkeelle.
Työpajani hämärtyi ja muuttui sitten pimeäksi. Rouva Watchet astui
sisään kulkien, ilmeisesti minua näkemättä, puutarhaan vievälle ovelle
päin. Luulen hänen tarvinneen suunnilleen minuutin ajan lattian poikki
kulkemiseen, mutta minusta hän näytti raketin tavoin kiitävän halki
huoneen. Painoin vivun sen äärimäiseen asentoon. Yö saapui kuin lampun
sammuminen, ja seuraavassa hetkessä tuli huomispäivä. Laboratoorio
muuttui hämäräksi ja utuiseksi himmeten sitten himmenemistään. Mustana
saapui seuraava yö, sitten päivä, yö taas, jälleen päivä yhäkin
nopeammin. Vyöryvä kohina kuului korviini, ja sieluuni laskeutui kumma,
mykkä hämmennys.
Pelkäänpä olevani kykenemätön kuvailemaan aikakulun merkillisiä
aistimuksia. Erinomaisen epämiellyttäviä ne ovat. On juuri sama tunne
kuin minkä keinun päistikkainen heilahtaminen tuottaa. Lisäksi oli
minulla lähenevän romahduksen hirveä aavistus.
Lisättyäni nopeutta, yö seurasi päivää mustan siiven lyönnin tavoin.
Laboratoorion hämärä mielle oli kadonnut, ja minä näin auringon
nopeasti hyppivän taivaslaen poikki, minuutin ajassa suorittavan tuon
matkan ja joka kerta merkitsevän uuden päivän. Otaksuin työpajani
hävitetyksi ja itse joutuneeni taivasalle. Minulla oli epäselvä tunne
siitä, että istuin jossakin korkealla, mutta kuljin jo liian nopeasti
voidakseni erottaa mitään liikkuvia esineitä. Hitaimminkin maassa
ryömivä etana syöksyi siksi nopeasti ohitse, etten voinut sitä huomata.
Pimeyden ja valon välähtelevä vaihtelu oli erittäin kiusallinen
silmälle. Pimeinä hetkinä näin sitten kuun nopeasti muuttuvan
uudestakuusta täysikuuksi ja huomasin vain vilaukselta kiertävät tähdet.
Pian sen jälkeen jatkaessani matkaani yhä kasvavalla nopeudella, yön ja
päivän värähtely sulautui yhdenjaksoiseksi harmaudeksi; taivas pukeutui
ihmeelliseen tummaan sineen loistaen samalla auringonlaskun kirkkaissa
väreissä. Harppailevasta auringosta muodostui tuliviiru, loistava kaari
avaruudessa, kuusta himmeämpi, aaltoileva vyö; ja tähdistä en voinut
nähdä mitään muuta kuin sinessä silloin tällöin himmeästi välähteleviä
kehiä.
Maisema oli sumuinen ja epäselvä. Olin yhä tällä rinteellä, jolla
taloni seisoo, ja takaa kohosi vuori harmaana ja hämäränä. Näin puiden
kasvavan ja höyrytuprahdusten tavoin katoavan näkyen milloin ruskeina,
milloin vihreinä: ne kasvoivat, versoivat, värisivät ja katosivat. Näin
suunnattoman suurten rakennusten kohoavan ja unen lailla katoavan. Koko
maanpinta näytti muuttuneen -- se ikäänkuin suli ja virtaili silmäini
nähden. Pienet osottimet koneen kulkunopeutta ilmottavissa tauluissa
kiersivät ympäri yhä nopeammin.
Pian huomasin aurinkovyön heilahtelevan ylös alas päivänseisauksesta
toiseen, vähemmässä kuin minuutin ajassa, joten siis kuljin minuutissa
yli vuoden; ja minuutti minuutilta valkea lumivaippa väipähti yli
maailman kadoten jälleen, ja sitä seurasi kevään heleä, lyhytaikainen
vehreys.
Lähdön epämieluisat tunteet haittasivat nyt vähemmän ja sulautuivat
lopulta jonkinlaiseksi hysteeriseksi hilpeydeksi. Huomasin tosin
koneen kömpelön heilunnan, jonka syytä en kyennyt selittämään. Mutta
mieleni oli liiaksi hämmentynyt pitääkseen lukua siitä, ja niin minä
jonkinlaisella mieleni valtaavalla vimmalla hillittömästi heittäydyin
tulevaisuuteen.
Aluksi tuskin ajattelinkaan pysähtymistä, tuskinpa ajattelin mitään
muuta kuin näitä uusia aistimuksiani. Mutta pianpa mielessäni syntyi
uusi vaikutelmasarja, jonkinlainen uteliaisuus ja samalla epämääräinen
pelko, jotka lopulta valtasivat minut tykkänään. Mitä merkillisiä
ihmiskunnan kehitysmuotoja, mitä ihmeellisiä edistysaskeleita
meidän alkeellisessa sivistyksessämme saisinkaan nähdä, ajattelin,
jos joutuisin läheltä katsomaan tuohon hämärään maailmaan, joka
silmieni editse riensi ja aaltoili. Ympärilläni näin suuria ja
loistavia rakennustaidon tuotteita, jykevämpiä kuin mitkään oman
aikamme rakennukset, ja kuitenkin ne näyttivät välkkeestä ja usvasta
kyhätyiltä. Mäenrinteellä näin runsaamman vehmauden, jota ei häirinnyt
talven väliintulo. Hämmennykseni harsonkin takaa näytti maailma hyvin
kauniilta. Ja niin syntyi mielessäni päätös pysähtyä.
Suurin vaara piili siinä mahdollisuudessa, että tapaisin jonkun
kappaleen avaruudessa. Niin kauvan kuin kuljin suurella nopeudella,
tämä tuskin haittasi. Olin ikäänkuin ohentunut -- liu'uin höyryn tavoin
vastaantulevien kappaleitten pienten lomien lävitse! Mutta pysähtyessä
voisin törmätä tiellä olevaa estettä vastaan; silloin voisivat atoomini
joutua niin läheiseen kosketukseen tuon esteen atoomien kanssa, että
seuraisi perinpohjainen kemiallinen vastavaikutus -- mahdollisesti
kova räjähdys, joka lennättäisi minut koneineni ulkopuolelle kaikkia
mahdollisia ulottuvaisuuksia -- tuntemattomaan.
Tämä mahdollisuus oli tavantakaa tullut mieleeni konetta
valmistaessani, mutta silloin olin hilpeästi mukautunut siihen
välttämättömänä uhkayrityksenä -- yhtenä niistä, joihin ihmisen on
antauduttava. Vaaran nyt ollessa väistämätön, en enää nähnyt sitä
samassa valossa. Tämä johtui siitä, että kaiken täydellinen outous
ympärilläni, koneen merikipua aiheuttava särinä ja heiluminen ja
ennenkaikkea alinomaisen putoamisen tunne olivat huomaamattani
perinpohjin järkyttäneet hermostoani.
Vakuutin itselleni, etten voisi milloinkaan pysähtyä, mutta
oikullisuuden puuskassa päätin pysähtyä heti. Kärsimättömän narrin
tavoin kumarruin jarrun yli, jolloin kone hillittömästi keikahti
ympäri, ja minä viskauduin päistikkaa ilman halki.
Korvissani kumisi ukkosen jyrinän kaltainen ääni, ja lienen hetken
aikaa maannut typertyneenä. Armoton raesade viuhui ympärilläni, ja
huomasin istuvani pehmoisella mättäällä kumoon kaatuneen koneeni
edessä. Vieläkin kaikki näytti harmaalta, mutta pian huomasin
hälyn korvistani kadonneen. Katsahdin ympärilleni. Olin pienen
puutarhanurmikon tapaisella paikalla, jota rododendronpensaat
ympäröivät, ja huomasin niiden sinipunervain ja purppuranväristen
kukkien kimpuissa putoilevan, rakeiden niitä piestessä. Kimmoavat,
tanssivat rakeet leijuivat pilvenä koneen yllä ja kiitivät savuna
pitkin maata. Hetkessä olin kastunut läpimäräksi. Kaunista
vieraanvaraisuutta, mutisin, miestä kohtaan, joka on matkannut
lukemattomia vuosia tänne päästäkseen.
Sitten juolahti mieleeni ajatus, että olin narri näin jättäytyessäni
kastumaan. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Suunnattoman suuri,
jonkinlaisesta valkeasta kivestä hakattu kuvapatsas häämötti epäselvänä
samean rankkasateen lomitse rododendronien takaa. Mutta muusta
maailmasta ei näkynyt mitään.
On vaikeata kuvailla tunteitani. Raesateen heiketessä näin valkoisen
kuvan selvemmin. Hyvin suuri se oli, sillä hopeakoivu kosketti sen
hartioita. Se oli valkeata marmoria, hiukan siivellisen sfinksin
muotoinen; mutta sen sijaan, että siivet olisivat olleet pystysuorasti
sivuilla, ne olivatkin levitetyt siten, että sfinksi näytti lentää
liihottelevan. Paksun vaskenruostekerroksen peittämä jalusta näytti
olevan pronssia. Kuvan kasvot sattuivat olemaan minuun päin; sen sokeat
silmät tuntuivat tuijottavan minuun, ja huulilla värehti hieno hymy. Se
oli pahasti rapautunut, mikä herätti mielessä epämieluisan ajatuksen
taudista.
Katselin sitä jonkun aikaa -- puoliminuuttisen ehkä tai puolituntisen.
Se näytti siirtyvän eteenpäin tai vetäytyvän taaksepäin sen mukaan
kuin rakeet ryöppysivät sen edessä tiheään tai harvemmassa. Lopulta
irtautui katseeni siitä hetkiseksi, ja huomasin raeverhon jo kuluneen
nukkavieruksi, sekä selkenevän taivaan lupaavan päivänpaistetta.
Katsahdin jälleen tuohon ryömivään valkeaan hahmoon, ja matkani
uhkarohkeus selvisi äkisti minulle kokonaan. Mitähän tulisikaan
näkyviin, kun tuo utuinen verho kokonaan vedettäisiin syrjään?
Mitä kaikkea lieneekään tapahtunut ihmisille? Mitähän, jos julmuus
olisikin muodostunut yleiseksi intohimoksi? Entäpä, jos tämän pitkän
väliajan kuluessa ihmisrotu olisikin menettänyt inhimillisyytensä ja
kehittynyt joksikin epäinhimilliseksi, epämiellyttäväksi ja musertavan
voimakkaaksi? Minä näyttäisin heidän silmissään joltain vanhan
maailman villieläimeltä -- meidän yhdenkaltaisuutemme tähden vain sitä
pelottavammalta ja vastenmielisemmältä -- hirviöltä, joka viipymättä
oli tapettava.
Näin jo toisiakin suuria haamuja -- suunnattomia rakennuksia
sokkeloisine suojelusmuureineen ja korkeine pilareineen. Metsäinen
vuorenrinne näkyi myöskin utuisen hämäränä lientyvän myrskyn lomitse.
Minut valtasi silmitön pelko. Mielettömänä syöksyin koneeni luo ja
yritin kaikin voimin saada sitä taas kuntoon.
Samassa auringon vasamat kiitivät halki ukkospilvien. Harmaa rankkasade
sipaistiin syrjään, ja se katosi aaveen laahustavien liepeiden tavoin.
Sinisellä kesätaivaalla jokunen himmyt, ruskea pilvenhattara katosi
näkymättömiin. Suuret rakennukset ympärilläni näkyivät nyt selvinä
kiiltäen sateen jäljiltä ja valkeina räystäskouruille kasautuneista
sulamattomista rakeista. Oloni tuntui niin turvattomalta oudossa
maailmassa. Tunsin samaa mitä lintunen tuntenee kirkkaassa ilmassa,
vaanivan haukan liidellessä sen yllä. Pelkoni kiihtyi raivoksi.
Hengähdin, purin hampaani yhteen ja kävin jälleen käsin ja jaloin
tuimasti kiinni koneeseeni. Epätoivoisen ponnistukseni johdosta se
taipui -- ja käännähti antaen leualleni aimo iskun. Toinen käsi
satulalla, toinen vivulla seisoin siinä raskaasti läähättäen valmiina
nousemaan koneelleni jälleen.
Mutta huomatessani näin nopeasti voivani peräytyä, rohkeuteni
palasi. Katselin uteliaammin ja vähemmän pelokkaana tätä kaukaisen
tulevaisuuden maailmaa.
Pyöreässä aukossa korkealla lähitaloa ympäröivässä muurissa näin
joukon komeihin, pehmoisiin viittoihin puettuja olentoja. Hekin olivat
huomanneet minut ja katselivat kaikki nyt minuun päin.
Sitten kuulin läheneviä ääniä. Valkoisen sfinksin luona kasvavien
pensasten lomitse näkyi juoksevien olentojen päitä ja hartioita. Eräs
näistä poikkesi polulle, joka oikaisi sille pienelle nurmikolle,
missä minä koneineni seisoin. Se oli pieni -- ehken neljän jalan
korkuinen -- olio purppuranpunaisessa tuunikassa, vyötäisillä nahkavyö.
Jaloissa hänellä oli sandaalit tai puolikengät -- en voinut selvästi
nähdä kummatko. Sääret olivat paljaat polviin saakka, samoin oli pää
paljaana. Nyt vasta huomasin, miten lämmin ilma oli.
Hän hämmästytti minua suurella suloudellaan ja kauneudellaan ja
toiseltapuolen kuvaamattomalla heikkoudellaan. Nuo hehkuvat kasvot
toivat mieleeni sen hivuttavan kauneuden, joka on määrätylle
keuhkotaudin asteelle ominainen. Hänet nähdessäni palasi luottamukseni,
ja minä irroitin käteni koneesta.
V.
Kultainen aika.
Seuraavassa tuokiossa me seisoimme silmätysten, minä ja tuo
tulevaisuuden hauras olio. Hän tuli suoraapäätä luokseni nauraen
minulle vasten kasvoja. Minua hämmästytti, ettei hänessä näkynyt pelon
merkkiäkään. Sitten hän kääntyi kahden häntä seuranneen olennon puoleen
ja haasteli heille kummallisella, hyvin sointuvalla ja suloisella
kielellä.
Toisia oli tulossa, ja pian ympäröi minua pieni, noin kahdeksan- tai
kymmenlukuinen parvi näitä erinomaisia olentoja. Muuan heistä puhutteli
minua. Päähäni pälkähti, kumma kyllä, että ääneni oli liian järeä ja
matala heidän kuultavakseen. Niinpä vain pudistin päätäni ja korviini
viitaten ravistin sitä jälleen.
Hän astui askeleen lähemmä, epäröi ja kosketti sitten kättäni. Tunsin
sitten toisia pieniä pehmeitä tuntosarvia selässäni ja olkapäilläni.
He tahtoivat vakuuttautua minun todenperäisyydestäni. Ei siinä ollut
mitään pelottavaa. Tuossa sievässä pikku väessä oli todellakin jotain
luottamustaherättävää -- suloista vienoutta, jonkinlaista lapsenomaista
huolettomuutta. Ja lisäksi he näyttivät niin hennoilta, että arvelin