-
-
Notifications
You must be signed in to change notification settings - Fork 0
/
70057-0.txt
8417 lines (6699 loc) · 426 KB
/
70057-0.txt
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126
127
128
129
130
131
132
133
134
135
136
137
138
139
140
141
142
143
144
145
146
147
148
149
150
151
152
153
154
155
156
157
158
159
160
161
162
163
164
165
166
167
168
169
170
171
172
173
174
175
176
177
178
179
180
181
182
183
184
185
186
187
188
189
190
191
192
193
194
195
196
197
198
199
200
201
202
203
204
205
206
207
208
209
210
211
212
213
214
215
216
217
218
219
220
221
222
223
224
225
226
227
228
229
230
231
232
233
234
235
236
237
238
239
240
241
242
243
244
245
246
247
248
249
250
251
252
253
254
255
256
257
258
259
260
261
262
263
264
265
266
267
268
269
270
271
272
273
274
275
276
277
278
279
280
281
282
283
284
285
286
287
288
289
290
291
292
293
294
295
296
297
298
299
300
301
302
303
304
305
306
307
308
309
310
311
312
313
314
315
316
317
318
319
320
321
322
323
324
325
326
327
328
329
330
331
332
333
334
335
336
337
338
339
340
341
342
343
344
345
346
347
348
349
350
351
352
353
354
355
356
357
358
359
360
361
362
363
364
365
366
367
368
369
370
371
372
373
374
375
376
377
378
379
380
381
382
383
384
385
386
387
388
389
390
391
392
393
394
395
396
397
398
399
400
401
402
403
404
405
406
407
408
409
410
411
412
413
414
415
416
417
418
419
420
421
422
423
424
425
426
427
428
429
430
431
432
433
434
435
436
437
438
439
440
441
442
443
444
445
446
447
448
449
450
451
452
453
454
455
456
457
458
459
460
461
462
463
464
465
466
467
468
469
470
471
472
473
474
475
476
477
478
479
480
481
482
483
484
485
486
487
488
489
490
491
492
493
494
495
496
497
498
499
500
501
502
503
504
505
506
507
508
509
510
511
512
513
514
515
516
517
518
519
520
521
522
523
524
525
526
527
528
529
530
531
532
533
534
535
536
537
538
539
540
541
542
543
544
545
546
547
548
549
550
551
552
553
554
555
556
557
558
559
560
561
562
563
564
565
566
567
568
569
570
571
572
573
574
575
576
577
578
579
580
581
582
583
584
585
586
587
588
589
590
591
592
593
594
595
596
597
598
599
600
601
602
603
604
605
606
607
608
609
610
611
612
613
614
615
616
617
618
619
620
621
622
623
624
625
626
627
628
629
630
631
632
633
634
635
636
637
638
639
640
641
642
643
644
645
646
647
648
649
650
651
652
653
654
655
656
657
658
659
660
661
662
663
664
665
666
667
668
669
670
671
672
673
674
675
676
677
678
679
680
681
682
683
684
685
686
687
688
689
690
691
692
693
694
695
696
697
698
699
700
701
702
703
704
705
706
707
708
709
710
711
712
713
714
715
716
717
718
719
720
721
722
723
724
725
726
727
728
729
730
731
732
733
734
735
736
737
738
739
740
741
742
743
744
745
746
747
748
749
750
751
752
753
754
755
756
757
758
759
760
761
762
763
764
765
766
767
768
769
770
771
772
773
774
775
776
777
778
779
780
781
782
783
784
785
786
787
788
789
790
791
792
793
794
795
796
797
798
799
800
801
802
803
804
805
806
807
808
809
810
811
812
813
814
815
816
817
818
819
820
821
822
823
824
825
826
827
828
829
830
831
832
833
834
835
836
837
838
839
840
841
842
843
844
845
846
847
848
849
850
851
852
853
854
855
856
857
858
859
860
861
862
863
864
865
866
867
868
869
870
871
872
873
874
875
876
877
878
879
880
881
882
883
884
885
886
887
888
889
890
891
892
893
894
895
896
897
898
899
900
901
902
903
904
905
906
907
908
909
910
911
912
913
914
915
916
917
918
919
920
921
922
923
924
925
926
927
928
929
930
931
932
933
934
935
936
937
938
939
940
941
942
943
944
945
946
947
948
949
950
951
952
953
954
955
956
957
958
959
960
961
962
963
964
965
966
967
968
969
970
971
972
973
974
975
976
977
978
979
980
981
982
983
984
985
986
987
988
989
990
991
992
993
994
995
996
997
998
999
1000
The Project Gutenberg eBook of Koti ja maailma, by Rabindranath
Tagore
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.
Title: Koti ja maailma
Author: Rabindranath Tagore
Translator: J. Hollo
Release Date: February 17, 2023 [eBook #70057]
Language: Finnish
Produced by: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI JA MAAILMA ***
KOTI JA MAAILMA
Kirj.
Rabindranath Tagore
Sumentanut
J. Hollo
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.
SISÄLLYS:
Rabindranath Tagore
Ensimmäinen luku
Bimalan kertomus I—III
Toinen luku
Bimalan kertomus IV—V
Nikhilin kertomus I—II
Sandipin kertomus I
Kolmas luku
Bimalan kertomus VI
Sandipin kertomus II—III
Neljäs luku
Nikhilin kertomus III
Bimalan kertomus VII—X
Sandipin kertomus IV—VI
Viides luku
Nikhilin kertomus IV—V
Bimalan kertomus XI—XIII
Nikhilin kertomus VI—VII
Kuudes luku
Nikhilin kertomus VIII—IX
Sandipin kertomus VII
Seitsemäs luku
Sandipin kertomus VIII—X
Kahdeksas luku
Nikhilin kertomus X—XI
Bimalan kertomus XIV
Yhdeksäs luku
Bimalan kertomus XV—XVII
Kymmenes luku
Nikhilin kertomus XII—XIV
Bimalan kertomus XVIII—XIX
Yhdestoista luku
Bimalan kertomus XX—-XXII
Kahdestoista luku
Nikhilin kertomus XV—XVI
Bimalan kertomus XXIII
RABINDRANATH TAGORE
Rabindranath Tagore on nykyisen Intian klassillinen kirjailija, syntyi
Kalkutassa toukokuun 6 p:nä 1861. Hän kuului vanhaan intialaiseen
ylimyssukuun ja sai huolellisen kasvatuksen, jota vielä täydensi
vuoden opiskelu Englannissa. Kotimaahan palattuaan hän otti haltuunsa
Bengalissa, Ganges-virran rannalla sijaitsevan maatilansa ja syventyi
kirjallisiin harrastuksiin. Jo aivan nuorena hän julkaisi runojaan
ja saavutti pian kuuluisuutta. Hänen nuoruudenrunonsa ovat hehkuvia
rakkauslauluja, jotka herättivät aistillisuutensa takia suuttumusta
oikeaoppisissa hinduissa, mutta myöhemmin hänen runoutensa syventyi
ja sai uskonnollisen ja filosofisen luonteen. Hän sai voimakkaita
vaikutteita vanhoilta intialaisilta kirjailijoilta ja isältään
Debendranath Tagorelta, joka oli tunnettu syvällinen ajattelija ja
intialaisen uskonnollisen yhteisön uudistaja ja järjestäjä.
Rabindranath Tagore on kirjoittanut bengalinkielellä kaikkiaan
kuutisenkymmentä teosta, romaaneja, runokokoelmia, näytelmiä
ja esseitä, joista useat hän julkaisi myös itse toimittaminaan
englanninkielisinä käännöksinä. Hänen teoksensa todistavat
perinpohjaista ihmisluonteen, erityisesti naisten ja lasten
sielunelämän tuntemusta. Hänen elämänkatsomuksensa on optimistinen,
hänen vakaumuksensa on, että ihmiskunnan kehitys kulkee kohti hyvää.
Elämän mahtavimpana liikkeellepanevana voimana on rakkaus, rakkaus
Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän uskoo ihmishengen sopusointuiseen
yhteyteen Jumalan kaikessa läsnä olevan hengen ja luonnon kanssa.
V. 1913 kiintyi Euroopan huomio häneen. Silloin hän julkaisi
englanninkielellä runokokoelmat _Kasvava kuu, Gitanjali_ (Eino
Leinon suomentamana julkaistu nimellä _Uhrilauluja_ v. 1917) ja
_Puutarhuri_ (Eino Leinon suomentamana julkaistu v.1913) sekä
esseekokoelman _Sadhana_ (J. Hollon suomentamana julkaistu v. 1926).
Samana vuonna hän sai Nobelin-palkinnon. Se herätti ensin yleistä
ihmettelyä, sillä Euroopassa pidettiin Tagorea vielä siihen aikaan
vain jonkinlaisena kirjallisena erikoisuutena, mutta vähitellen on
yhä enemmän ruvettu huomaamaan, että Tagorella on paljon ja painavaa
sanottavaa muillekin kuin itämaisessa kulttuuripiirissä eläville. Hänen
kirjansa panivat eurooppalaiset syventymään itseensä ja arvioimaan
uudestaan korkeana pidettyä meluista kulttuuriaan. Nyttemmin Tagoren
teokset on käännetty useimmille Euroopan kielille, ja joka maassa
ne ovat saaneet runsaasti ihailijoita. Tagore itse on tehnyt useita
esitelmämatkoja Eurooppaan aina Skandinaviaa myöten, sekä myös
Japaniin ja Amerikkaan. Sivistysharrastusten ja filosofisten oppiensa
vaalijaksi hän on perustanut Bengaliin _Säntiniketan_ (Rauhan maja)
nimisen oppilaitoksen, joka on tarkoitettu itämaisen kulttuurielämän
korkeakouluksi. Nobelin-palkintonsa Tagore luovutti kokonaisuudessaan
tälle koululle.
Tagoren teoksia on käännetty suomeksi paitsi edellämainittuja vielä
miete- ja muistelmakirjat _Persoonallisuus_ ja _Elämäni muistoja_,
näytelmäkokoelma _Pimeän kammion kuningas_, kertomussarja _Ahnaat
paadet_ ja romaanit _Haaksirikko_, _Gora_ sekä _Koti ja maailma_.
Viimeksi mainittu avioliittoromaani kuvaa niitä maininkeja, joita
ulkona riehuva myrsky, kiihkokansallinen swadeši-liike aikaansaa
intialaisen ylimyksen kodissa. Liike tempaa mukaansa ylimyksen
puolison, ja tästä aiheutuu syviä järkytyksiä aviopuolisoiden elämässä.
Tagoren oma suhtautuminen kiihkokansalliseen liikkeeseen käy selvästi
ilmi tässä romaanissa: hänen mielestään kansallisen liikkeen oli
asetettava päämääräkseen ensi sijassa yhteiskunnalliset reformit ja
vasta sitten poliittiset vapauspyrkimykset. Hän ei myöskään hyväksy
väkivaltaa enempää yksityisten kuin kansojenkaan elämässä.
Nykyajan intialaiset antavat Tagoren teoksille klassillisen arvon ja
pitävät häntä eräänä kansallisena johtomiehenään. Tagoren kirjallisuus
ei ole rikastuttanut vain Intian kulttuuria, vaan se on tullut koko
maailman omaisuudeksi.
ENSIMMÄINEN LUKU
Bimalan kertomus
I.
Äiti, tänään muistuu mieleeni punainen otsamerkki [Hindulaisten
aviovaimojen merkki ja kaiken heidän asemaansa kuuluvan antaumuksen
vertauskuva] hiusmarrossasi, leveän punaisen päärmeen koristama _sari_
[Hindulaisnaisten puku], joka tavallisesti oli ylläsi, ja ihmeelliset
silmäsi, syvät ja levolliset. Ne tulivat elämäni sarasteessa kuin
päivänkoiton ensi heleys antaen minulle kultaisen aarteen tieni
vaiheita varten.
Valoa suova taivas on sininen, ja äitini kasvot olivat tummat, mutta
niissä oli pyhyyden hohde, ja hänen kauneutensa saattoi häpeään kaikki
kauneudellaan ylvästelevät.
Kaikki sanovat minun muistuttavan äitiäni. Lapsena minä en ollut
siitä ollenkaan mielissäni. Se sai minut kantamaan vihankaunaa
kuvastimelleni. Minusta tuntui, että Jumalan väärämielisyys verhosi
jäseniäni — etteivät tummat kasvoni oikeastaan kuuluneet minulle, vaan
olivat jonkin erehdyksen vuoksi tulleet osakseni. Korvaukseksi voin
pyytää Jumalaltani vain sitä, että saisin kasvaa naisen ihanteeksi,
eräiden kertomarunoissa kuvailtujen kaltaiseksi. Kun sitten lähestyi
naimisiinmenoaika, saapui luokseni astrologi, joka tutki kämmentäni ja
sanoi: »Merkit ovat hyvät. Tästä tytöstä tulee ihanteellinen aviovaimo.»
Kaikki naiset, jotka sen kuulivat, sanoivat: »Eipä ihmekään, sillä hän
muistuttaa äitiänsä.»
Minä jouduin naimisiin erään radžahin [Intialainen ruhtinas; ylhäinen
henkilö] kanssa. Lapsena minä tunsin varsin hyvin, miltä sadun prinssi
näyttää. Mutta mieheni kasvot eivät olleet sellaiset, että hänet olisi
voinut kuvitella sadun maailman asujaimeksi. Ne olivat tummat, yhtä
tummat kuin minunkin. Se masennuksen tunne, jota oman ruumiillisen
kauneuden puute oli minussa herättänyt, hieman hälveni, mutta samalla
jäi sydämeeni pahoittelun häivä.
Kun ulkonäkömme välttää aistien arvostelevaa tarkastelua ja
pelastautuu sydämiemme pyhättöön, niin se voi unhottaa itsensä. Minä
tiedän lapsuusaikani kokemuksesta, että harras antaumus on kauneus
itse, kauneus sisäiseltä puoleltansa. Kun äitini järjesteli omien
helläin käsiensä huolellisesti kuorimia erilaisia hedelmiä valkealle
kivilautaselle ja häälytteli leppoisasti viuhkaansa karkoittaakseen
pois kärpäsiä isäni istuessa aterioimassa, niin hänen palveleva
rakkautensa muuttui kaiken ulkonaisen muodon yläpuolelle kohoavaksi
kauneudeksi. Minä tunsin jo lapsuudessa sen mahdin. Se oli kaikkea
sananvaihtoa, kaikkea epäilystä ja kaikkia laskelmia korkeammalla: se
oli pelkkää musiikkia.
Muistan vielä selvästi, kuinka naimisiin mentyäni tapasin varhain
aamulla varovasti ja hiljaa nousta vuoteestani ja pyyhkiä tomun mieheni
jaloista häntä herättämättä. [Muodollinen kunnioituksenosoitus, joka
tapahtuu siten, että kosketetaan kädellä kunnioitetun henkilön jalkoja
ja sen jälkeen omaa päätä. Vaimo ei yleensä osoita sillä tavoin
mieheensä kohdistuvaa kunnioitusta.] Sellaisina hetkinä minusta tuntui,
että punainen otsamerkkini hohteli kuin kointähti.
Eräänä aamuna hän sattui heräämään ja kysyi minulta hymyillen: »Mitä
tämä merkitsee, Bimala? Mitä sinä teetkään?»
En unohda milloinkaan, kuinka häpesin sitä, että hän oli minut
yllättänyt. Hän oli kenties otaksunut minun yrittävän salaa ansioittaa
itseäni. Niin ei suinkaan ollut laita. Asia ei mitenkään koskenut
ansiota. Minun naisensydämeni täytyi saada palvoa voidakseen rakastaa.
Appeni talo oli hyvässä maineessa aina _padišaahien_ [padišaahi
islaminuskoinen valtias] ajoilta. Sen tavat olivat osalta mongolista
ja afganista alkuperää, ja eräät sen piirissä vallitsevat tottumukset
juontuivat Manun ja Parašarin ajoilta. Siitä huolimatta mieheni oli
ihan uudenaikainen. Hän oli suvun jäsenistä ensimmäinen ylioppilas ja
ensimmäinen maisteri. Hänen vanhempi veljensä oli kuollut nuorena,
liialliseen väkijuomain käyttöön, jättämättä lapsia jälkeensä. Mieheni
ei juonut eikä ollut irstaisuuteen taipuva. Sellainen pidättyväisyys
oli suvulle niin vieras, että monet pitivät sitä tuskin soveliaanakaan!
Heidän mielestään oli pidättyväisyys omiansa niille, joita onni
ei ole suosinut. Kuussa on sijaa pilkuille, tähdissä ei. Mieheni
vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, ja taloa vallitsi hänen vanha
isoäitinsä. Mieheni oli hänen silmäteränsä, hänen sydämensä aarre.
Niinpä hän ei milloinkaan kohdannut erikoisia vaikeuksia rikkoessaan
vanhoja tottumuksia. Tuodessaan taloon miss Gilbyn opettajattarekseni
ja seuralaisekseni hän vei tahtonsa perille huolimatta kaikista kotona
ja kodin ulkopuolella pauhaavista myrkyllisistä kielistä.
Mieheni oli silloin vastikään suorittanut ensimmäisen yliopistollisen
tutkintonsa ja valmistautui parhaillaan toiseen, joten hänen täytyi
pysytellä Kalkuttassa luentoja kuuntelemassa. Hänellä oli tapana
kirjoittaa minulle melkein joka päivä, vain muutamia rivejä, muutamia
koruttomia sanoja, mutta hänen hyvä reipas käsialansa silmäili minua
mitä hellimmin. Minä säilytin hänen kirjeitänsä sandelipuisessa
lippaassa ja peitin ne joka päivä puutarhasta poimimillani kukilla.
Niihin aikoihin oli sadun prinssin kuva kalvennut niinkuin kuu
päivänkoitteessa. Sydämeni valtaistuimella oli todellisen maailman
ruhtinas. Minä olin hänen korkea puolisonsa. Minun sijani oli hänen
vierellänsä. Mutta todellinen iloni oli siinä, että oikea paikkani oli
hänen jalkainsa juuressa. Minua on tällä välin kasvatettu ja opastettu
nykyisen ajan henkeen sen omaa kieltä käyttäen, ja senvuoksi minusta
tuntuu, että nämä kirjoittamani yksinkertaiset sanat punastuvat
häpeästä. Vaikka en tuntisikaan nykyistä elämänlaatua, tietäisin
kumminkin, ihan itsestäni, että samoinkuin naisena syntymisen ei ollut
omassa vallassani, samoin on naisen rakkauteen sisältyvä antaumus
jotakin muuta kuin haavemielisestä runoelmasta kuluneisuuteen saakka
lainaeltu korea kohta, jonka koulutyttö piirtää hartain mielin
kauneimmalla käsialallaan vihkoonsa.
Mutta mieheni ei suonut minulle koskaan tilaisuutta palvontaan. Se oli
hänen suuruutensa. Vain kehnot raukat vaativat vaimoiltaan oikeutenansa
ehdotonta antaumusta, joka nöyryyttää heitä kumpaakin.
Hänen rakkautensa uhrasi minulle rikkauksien ja palvelusten melkeinpä
käsittämättömältä tuntuvan runsauden. Mutta minun teki mieleni
enemmän antaa kuin ottaa, sillä rakkaus on maankiertäjä, jonka kukat
voivat heloittaa kauniimpina pölyisellä pientareila kuin salien
kristallimaljakoissa.
Mieheni ei voinut täydellisesti luopua niistä vanhoista, perinnäisistä
tottumuksista, jotka perheessämme vallitsivat. Senvuoksi meidän oli
vaikea kohdata toisiamme milloin tahansa. [Ei pidetä soveliaana,
että aviomies käy alinomaa naisten huoneissa; hänen on noudatettava
määrättyjä ateriain tai levollemenon hetkiä.] Minä tiesin aina,
milloin hän oli odotettavissa, ja senvuoksi oli yhdessäolomme mitä
huolellisimmin valmisteltu. Se tuli kuin runon loppusointu oikealla
hetkellä, rytmin säännöllisessä aaltoilussa.
Päivätyöni päätettyäni ja käytyäni kylvyssä minä kokosin hiukseni,
uudistin punaisen otsamerkkini ja puin ylleni huolellisesti laskostetun
_sarin_. Sitten minä irroitin sekä ruumiini että henkeni kaikista
hajoittavista talousvelvollisuuksista ja omistin tämän erikoisen hetken
erikoisine juhlamenoineen yhdelle ainoalle henkilölle. Tuo hänen
kanssaan joka päivä viettämäni hetki oli lyhyt, mutta sen sisällys oli
ääretön.
Miehelläni oli tapana sanoa, että mies ja vaimo ovat tasa-arvoiset
rakkaudessaan, koska heillä on yhtä suuri oikeus toistensa
omistamiseen. Minä en väittänyt milloinkaan vastaan, mutta sydämeni
sanoi minulle, ettei molemminpuolinen kiintymys ole milloinkaan todella
tasaväkistä, vaan että se parhaassa tapauksessa koroittaa yhdessäolon
tasoa. Korkeamman yhdenvertaisuuden suoma ilo siten alati säilyy; se ei
painu milloinkaan jokapäiväisyyden alhaiselle asteelle.
Oli arvosi mukaista, rakkaani, ettet milloinkaan odottanut minulta
palvontaa. Mutta jos olisit siihen suostunut, olisit tehnyt minulle
todellisen palveluksen. Sinä ilmaisit rakkauttasi koristamalta minua,
kasvattamalta minua, antamalta minulle mitä pyysin ja mitä en pyytänyt.
Minä näin rakkautesi syvyyden silmistäsi, kun katselit minua. Olen
aavistanut salaisen tuskan huokauksen, jonka sinä tukahdutit, koska
rakastit minua. Sinä rakastit ruumistani, ikäänkuin se olisi ollut
paratiisin kukka. Sinä rakastit minun koko olemustani, ikäänkuin
harvinainen sallimus olisi sen sinulle lahjaksi suonut.
Tuo rajaton antaumus teki minut ylpeäksi ja sai ajattelemaan, että
se rikkaus, joka ajoi sinua ovelleni, kuului kokonaan minulle.
Mutta sellainen turhamaisuus se vain estää naisen rakkauden vapaata
antautuvaisuutta. Kun istun kuningattarena valtaistuimelta ja vaadin
itselleni kunnioitusta, niin vaatimukseni kasvaa kasvamistaan; sitä
ei tyydytä mikään. Voiko nainen olla todelta onnellinen pelkästä
tunnostansa, että hänellä on joku mies vallassaan? Naisen ainoa
pelastus on siinä, että hän vaihtaa ylpeytensä antaumukseen.
Tänään muistuu mieleeni, kuinka silloin, onnemme päivinä, kateuden
lieskat roihusivat ympärillämme. Se oli luonnollista, sillä olinhan
minä saavuttanut onneni pelkän sattumanoikun nojalta, sitä mitenkään
ansaitsematta. Mutta sallimus ei suo onnen virrata ihmiselle
lakkaamatta; ellei sen kunniavelkaa makseta päivä päivältä, pitkän ajan
kuluessa, kunnes se oli kokonaan suoritettu ja onnen säilyminen siten
taattu. Jumala antaa meille lahjoja, mutta meillä itsellämme tulee olla
kykyä ottaa ne vastaan ja säilyttää ominamme. Ansiottomissa käsissä
eivät sellaiset lahjat pysy.
Mieheni isoäiti ja äiti olivat molemmat olleet kuuluisat kauneudestaan.
Leskeytynyt kälyni oli hänkin harvinaisen kaunis. Kun kohtalo oli
jättänyt heidät yksinäisiksi, oli isoäiti pyhästi luvannut olla
vaatimatta kauneutta ainoan pojanpoikansa tulevalta puolisolta.
Vain hyväenteiset merkkini olivat hankkineet minulle pääsyn tähän
perheeseen; — muuten minä en voinut minkään ansion nojalla vaatia
itselleni oikeutta olla sen jäsenenä.
Tässä ylellisyyden tyyssijassa olivat ainoastaan harvat naiset saaneet
osakseen heille kuuluvan kunnioituksen. He olivat kumminkin tottuneet
perheen tapoihin ja pysytelleet jollakin tavoin pinnalla, vanhan suvun
_ranin_ [rani: ruhtinatar; ylhäinen naishenkilö] arvon kannattamina,
joskin heidän joka päivä vuodattamansa kyynelet hukkuivat kuohuviin
viineihin ja heidän nyyhkytyksensä karkeloivien tyttöjen nilkkatiukujen
helinään. Oliko minun ansioni, ettei mieheni nauttinut väkijuomia eikä
tuhlannut miehuuttansa hekuman markkinoilla? Osasinko minä sellaisen
loitsun, joka hillitsee miesten hurjaa ja harhailevaa luontoa? Kaiken
syynä oli hyvä onneni eikä mikään muu. Kälyäni kohtaan oli sallimus
ollut ylen säälimätön. Hänen juhlapäivänsä oli ohi jo illansuussa, ja
hänen kauneutensa valaisi suotta tyhjiä, korkeita suojia — palaen yhä
vielä, vaikka soitto oli laannut jo aikoja sitten. Kälyni suhtautui
halveksivasti mieheni uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kuinka naurettavaa
olikaan antaa perhelaivan, jonka lastina oli sen ammoisen kunnian
koko paino, purjehtia tuon vähäpätöisen naishenkilön johtamana! Usein
sain kokea ivan ruoskaniskuja. »Varas, joka on anastanut itselleen
aviomiehen rakkauden! Teeskentelijä, joka verhoutuu uusmuotisen
koreilun häpeällisyyteen!» Kirjavat, uudenaikaiset puvut, joilla
mieheni minua koristi, herättivät hänessä mustasukkaisuuden raivoa.
»Eikö hän häpeä tehdä itsestään näyteikkunaa — oman ulkonäkönsä uhalla!»
Mieheni huomasi tuon kaiken, mutta hänen hyvyytensä oli rajaton. Hän
pyysi pyytämällä, että antaisin solvaajalleni anteeksi.
Muistan kerran sanoneeni miehelleni: »Naisen mieli on kovin mitätön
ja vaivainen.» »Kuin kiinalaisnaisen jalka», vastasi hän. »Eikö
yhteiskunnan puristus ole tehnyt heistä mitättömiä ja vaivaisia? He
ovat pelkkiä kohtalon leluja. Missä vastuussa he itse voisivatkaan
olla?»
Kälyni onnistui aina saada mieheltäni mitä halusi. Hän ei huolinut
harkita, olivatko pyynnöt oikeita ja kohtuullisia. Mutta eniten minua
katkeroitti se, ettei käly ollut lainkaan kiitollinen. Minä olin
miehelleni luvannut olla vastaamatta hänen ärhentelyynsä, ja senvuoksi
kuohahteli mieleni sitäkin enemmän. Minusta tuntui, että hyvyydellä
on rajansa, jonka yli astuminen tuntuu helposti tekevän ihmisen
pelkurimaiseksi. Pitääkö minun kertoa koko totuus? Minä olen usein
toivonut, että mieheni olisi kyllin miehekäs ollakseen vähemmän hyvä.
Kälyni Bara [Bara: vanhempi; Tšota: nuorempi. Vaikka ylhäisten
perheitten lesket saavatkin vain puolisonsa omaisuudesta maksettavan
elinkoron, säilyttävät he kuitenkin ikänsä mukaisen arvojärjestyksen,
ja arvonimet Bara ja Tšota erottavat edelleenkin vanhempia ja
nuorempia sukuhaaroja toisistaan, siinäkin tapauksessa, että nuorempi
on hallitsevana haarana.] Rani, oli vielä nuori eikä suinkaan
tavoitellut pyhyyttä. Hänen puheensa, pilansa ja naurunsa oli pikemmin
uskaliasta. Myöskin ne nuoret tytöt, jotka olivat hänen lähettyvillään,
käyttäytyivät sangen hävyttömästi. Kukaan ei heitä moittinut, sillä
sellainen oli vanhastaan talon tapa. Minusta tuntui, että he pitivät
minua silmätikkunansa erittäinkin sen vuoksi, että minä onnekseni
omistin moitteettoman puolison. Mutta miestäni rasitti kälyn surullinen
kohtalo enemmän kuin hänen luonteensa puutokset.
II.
Mieheni tahtoi välttämättä saada minut ulos _purdahin_ [eristetyn
naisten huoneosaston ja kaikkien siihen kuuluvien ominaisten menojen
yhteisenä nimenä on purdah, joka oik. merkitsee lipasta] ahtaasta
piiristä.
Eräänä päivänä minä sanoin hänelle: »Enhän minä tarvitse ulkomaailmaa?»
»Mutta ulkomaailma voi tarvita sinua», vastasi hän.
»Jos ulkomaailma on tullut toimeen näihin asti ilman minua, niin
tulkoon toimeen vielä hieman kauemminkin. Se ei varmaankaan tuhoudu,
vaikka jääkin minua vaille.»
»Tuhoutukoon minun puolestani! Se ei minua huolestuta. Minä ajattelen
itseäni.»
»Tosiaanko? Sanohan, mitä itsestäsi ajattelet!»
Mieheni vaikeni ja hymyili.
Minä tunsin hänen tapansa ja pysyin tiukasti vaatimuksessani: »Ei, nyt
et pääsekään hevillä käsistäni! Minä tahdon tietää, mistä on kysymys.»
»Eihän asioita voi milloinkaan täysin ilmaista pelkkien sanojen avulla.»
»Lakkaa latelemasta arvoituksia! Sanohan...»
»Minä haluaisin saada elämämme ulkona maailmassa kiinteämmin
yhteiseksi. Siinä suhteessa olemme toisillemme vielä velkaa.»
»Onko siis rakkaus, jota me täällä kotona toisillemme osoitamme,
jollakin tavoin puutteellista?»
»Täällä sinä kierryt kiinteästi minun olemukseeni. Et tiedä, mitä
sinulla on, enempää kuin sitäkään, mitä sinulta puuttuu.»
»En tahdo kuulla sinun noin puhuvan.»
»Minä haluan saattaa sinut keskelle ulkomaailmaa, jotta opit tuntemaan
todellisuutta. Sinä et ole luotu pelkkiä kotoisia velvollisuuksia
varten, viettääksesi elämäsi ahtaassa sovinnaisessa piirissä ja
vähäpätöisissä kotoaskareissa. Vasta sitten, kun opimme näkemään ja
tuntemaan toisemme todellisessa maailmassa, vasta sitten on rakkautemme
oikea ja täydellinen.»
»Jos on olemassa jotakin, mikä estää meitä täällä oppimasta toisiamme
täysin tuntemaan, niin minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä
puolestani en tunne kaipaavani mitään.»
»Hyvä, mutta jos este sattuisikin olemaan vain minun tahollani, miksi
et suostuisi osaltasi sitä poistamaan?»
Tuollaisia keskusteluja sattui tavantakaa. Eräänä päivänä hän sanoi:
»Ihminen, joka ahnaasti himoitsee kalakeittoansa, ei ollenkaan arkaile
leikellessään kalan kappaleiksi mielensä mukaan. Se taas, joka
kalaa rakastaa, haluaa iloita nähdessään sen vedessä. Jos se ei käy
päinsä, niin hän odottelee rannalla, ja vaikka palaisikin kotiin sitä
näkemättä, hän kuitenkin tuntee tyydytystä tietäessään, ettei kalalla
ole mitään hätää. Täydellinen omistus on paras voitto, mutta jos se on
mahdoton, niin lähinnä paras voitto on täydellinen menettäminen.»
Minua ei ollenkaan miellyttänyt mieheni tapa puhua tästä asiasta, mutta
se ei ollut syynä siihen, että kieltäydyin lähtemästä huoneistani.
Hänen isoäitinsä oli vielä elossa. Mieheni oli ahtanut talon ihan
täyteen kahdettakymmenettä vuosisataa, vastoin hänen makuansa; mutta
hän oli sietänyt sen nurkumatta. Hän olisi sietänyt senkin, että
radžahin talon miniä luopui eristetystä elämäntavastaan. [Ylhäisien
hindulaisten keskuudessa on miniän arvo ja maine erittäin tärkeä.] Olipa
hän valmistautunutkin sellaisen tapauksen varalle. Mutta minusta asia
ei tuntunut niin tärkeältä, että olisin tahtonut saattaa hänet kokemaan
sellaista surua. Minä olen lukenut kirjoista, että meitä nimitetään
»häkkilinnuiksi.» En voi mennä puhumaan toisten puolesta, mutta minulla
oli häkissäni niin paljon, ettei koko maailmassa olisi ollut sille
tilaa — niin minusta ainakin silloin tuntui.
Iäkäs isoäiti oli kovin minuun kiintynyt. Luullakseni oli hänen
kiintymyksensä pohjalla se ajatus, että minä olin suotuisain tähtien
avustamana onnistunut vetämään puoleeni mieheni rakkauden. Eivätkö
miehet taipuneet luonnostaan vajoamaan? Kaikesta kauneudestaan
huolimatta ei kukaan toisista ollut kyennyt estämään miestäni
suistumasta suin päin tuhoaviin hornan kuiluihin. Isoäiti uskoi minun
sammuttaneen miehestäni tuon tulen, joka oli käynyt muille suvun
miehille niin kuolettavaksi. Niinpä hän vaali minua kalleimpana
aarteenansa ja vapisi peloissaan, jos minä olin hiemankaan
huononvointinen.
Isoäiti ei pitänyt niistä puvuista ja koruista, joita mieheni toi
minun verhoikseni eurooppalaisista myymälöistä. Mutta hän mietti näin:
»Miehillä täytyy aina olla jokin mieletön keppihepo, joka välttämättä
käy kalliiksi. Ei kannata yrittää hillitä heidän yltiöpäisyyttänsä;
saa olla iloinen, jos he pysähtyvät perikadon partaalle. Ellei Nikhil
olisi alinomaa askarrellut vaimoansa vaatettamassa, niin kukapa tietää,
millä tavoin hän olisi voinut rahansa tuhlata!» Joka kerta, kun minulle
saapui uusi puku, lähetti isoäiti hakemaan miestäni ja iloitsi hänen
kerallaan.
Niinpä tapahtui, että hänen makunsa muuttui. Nykyajan henki vaikutti
häneen niin voimakkaasti, etteivät hänen iltansa ottaneet kuluakseen,
ellen minä kertonut hänelle englantilaisista kirjoista lukemiani
kertomuksia.
Isoäitinsä kuoleman jälkeen mieheni tahtoi, että muuttaisin hänen
kerallaan Kalkuttaan, mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä.
Eikö meidän oikea kotimme ollut tämä talo, josta isoäiti oli pitänyt
huolta kaikissa elämänsä vaiheissa? Eikö minua kohtaisi kirous, jos
sen jättäisin ja lähtisin kaupunkiin? Tämä ajatus pidätti minua,
isoäidin tyhjän istuimen moittivasti minua katsellessa. Tuo jalo
nainen oli tullut taloomme kahdeksan vuoden ikäisenä ja oli kuollut
yhdeksännelläkahdeksatta ikävuodellaan. Hänen elämänsä ei ollut
onnellinen. Kohtalo oli singonnut hänen rintaansa nuolen toisensa
jälkeen saaden sisäiset, häviämättömät voimat sitäkin voimakkaammin.
hersymään. Tämä suuri talo oli hänen kyyneltensä pyhittämä. Mitä
tekisinkään pölyisessä Kalkuttassa, kaukana kotoa?
Asiaa suunnitellessaan mieheni ajatteli, että siten tarjoutuisi hyvä
tilaisuus toimittaa kälylleni lohdutus saada olla talon valtiattarena
meidän oman elämämme samalla päästessä Kalkuttassa esteettömämmin
versomaan. Mutta juuri siinä kohden minun oli vaikea yhtyä hänen
suunnitelmiinsa. Käly oli katkeroittanut minun elämäni, hän tärveli
mieheni onnen, ja kaikesta tästä piti hänen vielä saada palkinto. Entä
miten kävisikään, jos meidän pitäisi, palata tänne? Pääsisinkö silloin
jälleen johtavalle sijalle?
»Mitä sinä sillä sijalla?» tapasi mieheni kysyä. »Eikö elämässä ole
parempia asioita?»
Miehet eivät milloinkaan ymmärrä sellaisia asioita. Heidän tyyssijansa
on kodin ulkopuolella, he eivät tunne kotoisen elämän koko merkitystä.
Näissä asioissa heidän olisi noudatettava naisten ohjausta. — Niin
ajattelin silloin.
Minusta näytti oikeuksieni puolustaminen kaikkein tärkeimmältä asialta.
Jos olisin lähtenyt pois ja jättänyt kaikki vihollisen haltuun, olisin
suoraan tunnustanut joutuneeni häviölle.
Mutta minkätähden mieheni ei pakottanut minua lähtemään mukanansa
Kalkuttaan? Minä tiedän, mikä oli syynä. Hän ei käyttänyt mahtiansa,
koska hänellä se oli.
III
Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan,
tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys
väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.
Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi
[kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen
kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen
teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se
oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään
yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi
kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja
pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää,
mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.
Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni
loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden
sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet
murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin
etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi
tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.
Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen
suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa
maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän
yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun
ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että
keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa
käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui
päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi,
ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle
taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai
sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen
siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti
pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan
tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat
tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi.
Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui
minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako
teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan
veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet
ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta.
Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä
itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri.
Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka
halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta
eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä
itseänsä, _swadeši_-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa,
sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki
tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa
antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai
Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi.
Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet
ollenkaan sointuneet yhteen.
_Swadeši_-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni:
»Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»
»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin
haluat.»
»Niin kauan kuin haluan! Minä en enää milloinkaan...»
»Hyvä, jätä ne kokonaan käyttämättä. Mutta miksi ryhtyisit sellaista
juhlaroviota rakentamaan?»
»Aiotko estää minua toteuttamasta päätöstäni?»
»Kuulehan mitä sanon: Miksi ette yritä rakentaa jotakin? Teidän ei
pitäisi tuhlata kymmenettä osaakaan tarmostanne tuohon hävittävään
kiihotukseen.»
»Sellainen kiihoitus antaa meille tarmoa rakentamiseen.»
»Yhtä hyvin voisitte sanoa, että teidän on mahdoton valaista taloa,
ellette sytytä sitä tuleen.»
Pian ilmeni toinen pulma. Miss Gilbyn saapuessa taloomme oli siellä
vallinnut melkoinen levottomuus, joka kumminkin vähitellen laimeni, kun
vieraaseen totuttiin. Nyt otettiin asia jälleen esille. Minä en ollut
aikaisemmin välittänyt vähääkään siitä, oliko miss Gilby eurooppalainen
vaiko intialainen, mutta nyt aloin välittää. Sanoin miehelleni: »Meidän
täytyy saada miss Gilby pois talostamme.»
Mieheni ei virkkanut mitään.
Minä kiivailin hänelle, ja hän lähti murheellisena pois.
Itkettyäni kelpo tavalla minä olin illalla, kohdatessamme,
sovinnollisemmalla tuulella. »Minun on mahdoton katsella miss Gilbyä
teoriain sumun läpi», sanoi mieheni, »vain sen vuoksi, että hän on
englantilainen. Etkö voi pitkäaikaisen tuttavuuden nojalla voittaa
pelkän nimen aiheuttamaa estettä? Etkö voi pitää mielessä, että hän on
sinuun kiintynyt?»
Minä olin hieman häpeissäni ja vastasin jokseenkin käskevästä:
»Jääköön. Minä en erikoisesti himoitse ajaa häntä pois.»
Miss Gilby jäi.
Eräänä päivänä sain sitten kuulla, että joku nuorukainen oli häntä
herjannut, kun hän oli ollut menossa kirkkoon. Nuorukainen kuului
niihin, jotka saivat meiltä avustusta. Mieheni ajoi hänet pois talosta.
Sitä ei kukaan voinut antaa miehelleni anteeksi — en minäkään. Sillä
kertaa miss Gilby lähti omaehtoisesti. Hän vuodatti kyyneleitä
tullessaan sanomaan hyvästi, mutta mieleni ei ottanut sulaakseen.
Kuinka voikaan kielimällä syöstä poika paran sellaiseen onnettomuuteen,
vieläpä niin oivallisen pojan, joka unohti ruokansa ja juomansa
_swadeši_-innostuksen vuoksi.
Mieheni saatteli miss Gilbyn rautatieasemalle omissa vaunuissaan.
Minun mielestäni hän meni ehdottomasti liian pitkälle. Kun asiaa
koskevat liioitellut huhut sitten aiheuttivat julkista hälinää, joutuen
sanomalehtiinkin, niin minusta tuntui, että hän oli sen ansainnut.
Usein ennenkin olivat mieheni puuhat herättäneet minussa levottomuutta,
mutta milloinkaan ennen ei minun ollut tarvinnut hävetä. Nyt minun
oli punastuminen hänen puolestansa! Minä en tarkoin tiennyt enkä
välittänytkään tietää, mitä pahaa Noren parka oli tehnyt miss Gilbylle,
mutta miten voikaan ajatella ryhtyvänsä sellaisena aikana tuollaista
menettelyä tuomitsemaan? Minä en olisi tahtonut tukahduttaa sitä
mielialaa, joka yllytti nuorta Norenia osoittamaan englannittarelle
halveksumistaan, En voinut olla pitämättä raukkamaisuutena, että
mieheni ei kyennyt ymmärtämään niin yksinkertaista asiaa. Niinpä minä
punastuin hänen puolestansa.
Mieheni ei kumminkaan kieltäytynyt kannattamasta _swadešia_
eikä millään tavoin vastustanut kansallista asiaa. Mutta _Bande
Matäram_-mielialaa hän ei kyennyt täydestä sydämestään omaksumaan.
[_Bande Mataram_: "Terve, Äiti!" Bankim Tšatterdžin, kuuluisan
bengalilaisen kirjailijan sepittämän laulun alkusanat. Laulu on
nyttemmin muuttunut kansallishymniksi ja _Bande Mataram_ kansalliseksi
tunnussanaksi swadeši-liikkeen yhteydessä.]
»Minä tahdon mielelläni palvella kotimaata», sanoi hän, »mutta
palvontani esineeksi minä valitsen oikeuden, joka on paljoa suurempi
kuin kotimaani. Se, joka palvoo kotimaatansa jumalana, saattaa sen
kirouksen alaiseksi.»
TOINEN LUKU
Bimalan kertomus
IV
Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme
saarnaamaan _swadešia_.
Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä
toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto _Bande Mataram_ lähenee
värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko
paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan,
niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen
uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka
läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa
istuvaa Sandip Babua.
_Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram!_ Tuntuu siltä kuin taivas
olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo
aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin
minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen
kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta
tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta.
Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi
minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin
hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua
harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen
hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla,
eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan
keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti
rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni,
mutta jääkööt nyt sikseen.
Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa
saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena.
Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon
sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien
lähettiläältä.
Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen
luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se
oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni
esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei
välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin,
kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin
tähdet.
Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi,
vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla
edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut
valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus
tehtäväänsä varten...
Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut
vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran
ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät.
Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen
puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan
itsensä sielun liekkiä.
Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja
riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut
olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin
mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi
sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani
riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet
lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin,
että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään
myrskyisää haltioitumistani.
Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan
jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan
voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan
johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli
puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet
nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan... ja sekään ei minua
miellyttänyt.
Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt
minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»
Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän
itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka
kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.
»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.
»Välttämättä jo huomenna?»
»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»
Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään
voisi jäädä vielä päiväksi?»
»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»
»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»
Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun
oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en
ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan
sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.
Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.
»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»
»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin
mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»
Kävi ilmi, että asia oli hyvinkin mahdollinen.
Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä,
ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten
ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä
suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar
naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos
ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme _Šaktin_
[Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai
pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?
Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella
vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla,
jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli
jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani
kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni
kultapäärmeisen valkean _sarin_ ja lyhythihaisen musliinipuseroni.
Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty
ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta
kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili
minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin
merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen
koreata asuasi.»
»Miksi se sinua niin huvittaa?» kysyin minä sangen harmistuneena.
»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että
sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.»
Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän
pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.
Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua
arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani
toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni
vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen,
ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.
Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan.
Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni.
Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni
lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.
Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun
onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen
kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»
Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen
aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee
poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa,
vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»
Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen
esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen
kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli
tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että
toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan
kieltäytyä.
Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona,
vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan
millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä
vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin
minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?
Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu
asettui tielleni, arkailematta kuten aina.
»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt
päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt
pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»
Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin
ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni
läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.
Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle
tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet
aterioinut?»
»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin
laskemme teidät menemään.»
»Minä tulen», vastasin minä heikosti hymyillen.
»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin
luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette
koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän
vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»
Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä:
»Miksi emme näkisi toisiamme?»
»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan
esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt
seitsemänkolmatta.»
Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä,
kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva
tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»
»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus.
Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi
alkaa jo tänään vaikuttaa.»
Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut
minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi
milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.
»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina,
kunnes tulette takaisin.»
Kun olin jo menossa, hän huudahti: »Saanko teitä hieman vaivata?»
Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä
on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä
päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»
Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän
alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen
kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia
allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä
ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.
»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt
minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain
_swadeši_-pillerien pommitusta.»
Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi
puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää
puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä
täynnä...»
Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne
ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä
tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys,
joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»
Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle
epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo
Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin
pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja
linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan
puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja
naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen
samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»
Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni
seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen.
Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.
»Sinäkö täällä?» kysyin minä ihmeissäni.
»Salaa kuuntelemassa!» vastasi hän.
V
Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä
vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.
Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti
ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta
aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en
aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.
Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi
kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin»,
sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla,
joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»
Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen
ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää
mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden
_Šaktina_, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen
ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti
keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän
parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein
huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta,
kun minä satuin olemaan saapuvilla.
Hän tunsi _Bande Matarani_-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja
aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä
voitavan vedota mielikuvitukseen?»
»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki
rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena
kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä
apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»
»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle
totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani.
Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että
isänmaassa.»
»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa
ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»
»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani
palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan
kunnioitukseni.»
»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä